-kun laiskuus vie voiton-

Siinä se päivä taas meni. Juuri nyt elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellistä. Käyn töissä muutamana päivänä viikossa tuntityöntekijänä, iltaisin suoritan viimeisiä lukiokurssejani, vapaa-ajalla valmistaudun YO-kirjoituksiin jotka alkavat kolmen viikon päästä ja myöskin yliopistojen pääsykokeisiin joihin on tosin onneksi vielä se kolmisen kuukautta. Tekemistä siis kyllä riittää, mutta samaa kauraa se on päivästä toiseen. Töihin, opiskelemaan, kotiin, ja sama uudelleen. Pakostakin tunnen itseni Teletapiksi, tiedättehän, ''uudestaan!'' voisi olla joka aamuinen mottoni.

Olen nyt jo jonkin aikaa yrittänyt ujuttaa terveellisiä elämäntapojakin väliin, liikuntaa, ruokaa, hetkestä nauttimisia, hemmottelua. Huonoin tuloksin. Kyllä se vaan omalla kohdallani on niin, että en pysty keskittymään moneen asiaan samaan aikaan. Jos keskityn opiskeluun, jää kaikki muu taka-alalle. Jos taas keskityn liikuntaan, repsahtaa opiskelu huonolle tolalle. Siihen ei olisi juuri nyt oikein varaa, ottaen huomioon sen että jatkokoulutuspaikka olisi kuitenkin tavoitteena. Kuinka ihmeessä te ihmiset onnistutte aikatauluttamaan päivännä niin että ehditte sekä töihin, urheilemaan että opiskelemaankin jossain välissä?

Eivät nämä säätkään suorastaan saa aikaan minkäänlaista energia puuskaa. Vai olenko ainoa, jota ei tämä Suomen harmaa loskasää oikein innosta? Itse pidän lumisesta talvesta pienellä pakkasella, mutta jos sitä ei ole, niin silloin talvi saisi olla minun puolestani ohi. En oikein ymmärrä tätä harmaata, vielä suht pimeää säätä. Haluaisin vain, että puissa alkaisi vihertää ja aurinko alkaisi näyttää itseään enemmänkin kuin tämän verran:

No, kyllä se sitten maalis-huhtikuussa viimeistään. Siihen asti voi hillua kotona, katsella leffoja ja uskotella itselleen että ''viimeistään ensi maanantaina''. Tavoitteita olisi kyllä vaikka muille jakaa, esimerkiksi valmistujaisia olisi tarkoitus juhlia kesäkuun alussa ja elokuussa olisi tarkoitus lähteä Turkkiin kolmeksi viikoksi. Luulisi että motivaatiota riittää, kuka nyt ei haluaisi näyttää hyvältä omissa valmistujaisissaan tai lomamatkallaan? Varsinkin Turkissa. Vaikka sitä kuinka uskottelee olevansa tottunut kommentoitiin omasta painostaan, aina se jaksaa mietityttää. Suomessa kukaan harvemmin kommentoi toisen painoa, ja jos kommentoi, niin siksi että on huolissaan toisen terveydestä. Turkissahan näin ei ole, vaan painosi on vapaata riistaa aivan kaikille. Serkuille, tädeille, sedille, kampaajalle, tutulle kaupan kassalle, kaikille joiden kanssa on joskus jotain jutustellut ja voi tutuksi kutsua. ''Ai että, oletpas sinä lihonut sitten viime näkemän!'', turkkilaisen korviin niin normaali lausahdus, suomalaiseen tyyliin tottuneelle voi kuulostaa loukkaukseltakin. Sekä laihtumista että lihomista kommentoidaan yhtä herkästi, se melkeinpä kuuluu oleellisena osana kuulumisten vaihtamista. Muutamana vuotena peräkkäin olen saanut kuulla kommenttia lihomisesta, joten tänä vuonna olisi mukava kuulla toisin päin. Eihän tämä minun motiivinikaan mikään maailman terveellisin ole, mutta parempi kuin ei mitään. Tärkeintähän on päästä tavoitteeseen, eikö?