-valmiina aloittamaan-

Än-yy-tee nyt. Nyt se alkaa, nimittäin elämä täällä Suomessa. Melkein kolme viikkoa olen ehtinyt täällä oleilla ja edelleen on innostunut fiilis tästä vuodesta. Okei, koneesta pois astuessa saattoi iskeä pieni todellisuus vasten kasvoja, sen verran iso ero säässä oli. Istanbulin päässä olin laittanut päälle farkut ja t-paidan ajatellen että Suomessa ei vähemmällä pärjää, ja hikoilin kuin pieni sika Istanbulin päässä aina lentokoneeseen asti. No, Helsingissä taas hytisin näissä kamppeissa ja kaivelin jo epätoivoisena matkalaukusta takkia esille. Vaikka rehellisesti sanottuna, on näitäkin kelejä ollut ikävä. Sitä, että pelkästään paikallaan olemisesta ei hikoile niin paljoa että täytyy rampata suihkussa kahdesti päivässä. Tälläkin hetkellä ulkona sataa ja lämpöä taitaa olla +12 astetta, mutta sateen ropinan kuuntelusta on jo niin pitkä aika että tätä on oikeasti ehtinyt tulla ikävä. Luen nämä tekstit sitten uudestaan kun parin kuukauden päästä manaan Suomen sateisen syksyn alimpaan helvettiin.

Mutta muuten elämä rupeaa pikkuhiljaa asettumaan uomiinsa. Töitä on vihdoin löytynyt ja aloitin koulutuksen jo kolmisen viikkoa sitten, jeij! Asunnon etsintäkin on jo kovassa käynnissä, toistaiseksi kun majoitun vielä vanhempieni luona kunnes saan työt aloitettua ja sopivan asunnon löydettyä. Olen kyllä iloinen että töitä järjestyi, samanlaista toimistotyötä se on kuin aikaisempikin työni, mutta työilmapiiri on mahtava joten odotan oikeastaan innolla aina töihin lähtemistä. Tuo semmoista mukavaa rytmiä ja rutiinia arkeen mitä viimeisenä vuonna ei erityisesti ole ollut.

Kahvia suomalaiseen tapaan..

...ja turkkilaiseen tapaan!

Sen sijaan koulu rupeaa stressaamaan jo ennen kuin on edes alkanutkaan. Tarkoitus olisi aloittaa valmennuskurssilla ensi vuoden puolella, ja siihen mennessä pitäisi kerrata kaikki tarvittavat asiat. Vuosi on pitkä, mutta silti erittäin lyhyt aika. Joskus, tai oikeastaan aika usein, iskee epäilyksen kipinä että tuleeko tästä mitään ja pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja harkita muuta uraa. Se menee kyllä ohi, mutta takaraivossa on aina pieni epäilys siitä että onko minusta tähän. Tietenkään sellaisia ei saisi ajatella mutta minkäs teet, ihmisiä tässä ollaan.

Yksi parhaita brunsseja joilla olen käynyt, vetää jopa melkein vertoja turkkilaiselle aamupalalle,
löytyy nimittäin Fazer Cafesta, voin lämpimästi suositella jokaista käymään kokeilemassa!

Muuten Suomeen paluuni on ollut suht kivuton. Vaikka ajatuksena se tuntuu edelleen oudolta. Vielä pari viikkoa sitten istuskelin Bosporin rannalla, nyt taas tuijotan ikkunasta metsämaisemaa. En ole vielä täysin sisäistänyt sitä että en ole tällä kertaa täällä vain käymässä vaan palannut ainakin toistaiseksi pysyvästi takaisin. Vie aikansa ennen kuin palaset asettuvat paikoilleen. Rakastan järvenrannalla haahuilua, metsäpoluilla kulkemista ja muuten vain kauniista luonnosta nauttimista yli kaiken. Pakkohan se on silti myöntää, että Istanbulin hektistä elämääkin tulee silloin tällöin ikävöityä. Sitä, että ihmisiä näkee kaduilla aina, lähti ulos sitten mihin kellonaikaan tahansa. Sitä, että vaihtoehtoja oli loputtomiin mitä tehdä päivän aikana. Onhan niin täälläkin, mutta tietysti paljon rajoitetummin. Turkissa auta armias jos kahvilat menisivät lauantaisin kiinni kuudelta, kahdeksalta tai yhdeksältä. Lauantaisinhan nimenomaan on aikaa lähteä istumaan iltaa kavereiden kanssa, ja kahvilat ovat auki helposti 12 tai yhteen asti, baarit ovat sitten asia erikseen. Eli jonkinlaista kaipuuta kyllä löytyy, mutta niinhän se aina on muuttaessa paikasta toiseen. Pikkuhiljaa päivät alkavat kulkemaan normaalisti omaa tahtiaan eteenpäin, nyt kun keskittyisi vain opiskelupaikan saavuttamiseen niin eiköhän loput tule itsestään.

-uudet alut-

Niin. Niitä tuntuu olevan vähän kaikilla ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Uusia alkuja tarvitaan aina jotta jokainen pääsee jatkamaan matkaansa siihen suuntaan mihin haluaa. Tällaisina aikoina aina aika ajoin pysähtyy miettimään sitä, mitä kaikkea elämä onkaan jo tuonut tullessaan ja mitä kaikkea sillä on vielä mahdollisesti tarjottavanaan. Ei alun välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä, että pistää koko elämänsä uusiksi, vaan pienetkin muutokset voivat tuoda sitä toivottua töytäisyä kohti oikeaa suuntaa elämässä.

Vuosi täällä Istanbulissa kului aivan luvattoman nopeasti. Ikävä Suomeenkin on jo kova, mutta Istanbulilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. Se on se kaupunki, jonka suloisilla kujilla voi harhailla päiviä ja siltikin löytää aina reittejä joita ei ole vielä koskaan nähnyt. Se on se kaupunki, joka tarvittaessa tarjoaa täydellistä hiljaisuutta, mutta tarvittaessa myöskin sitä suurkaupungeille ominaista äänten sekamelskaa. Täällä voi lähteä meren äärelle rauhoittumaan tai kivuta korkeisiin rakennuksiin ihailemaan kaupungin vilskettä. Täällä voi ihailla sitä elämää mitä Suomessa ei tule väkiluvun eikä kulttuurinkaan puolesta koskaan näkemään, mutta kuitenkin tietäen että aina pääsee tarvittaessa pakoon omaan koloonsa.

Istanbul jättää aina jälkensä siellä vieraileviin ihmisiin. Kaikilla se ei ole niin suuri, mutta jälki kuitenkin. Eräs tuttavani aikoinaan tokaisi että Istanbul on sellainen kaupunki jota joko vihaa tai rakastaa, välimaastoa ei oikein ole. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Istanbul hyvin harvoin jättää ketään täysin neutraaliksi. Oli kyse sitten ulkomaalaisesta tai paikallisesta, kaikilla on jonkinlaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Itse kuulun jälkimmäisiin, jotka ovat menettäneet sydämensä tälle lännen ja idän yhdistävälle kaupungille.

Vaikka tällä hetkellä Suomeen palaaminen tuntuukin järkevimmältä, niin tuntuu silti haikealta jättää Istanbul taakse. Vuosi on lyhyt aika tällaisessa paikassa, veikkaan että vuosikymmenkään ei vielä riittäisi. Vuoden aikana on tullut nähtyä niin paljon uusia paikkoja, joiden olemassa olosta ei ole ollut harmainta aavistustakaan. Tutustuttua paljon uusiin ja sitäkin ihanempiin ihmisiin, joita ei olisi osannut arvatakaan tuntevansa vielä viime vuonna. Koettua paljon sellaisia muistoja, joita sitten vanhana kiikkustuolissa voi muistella että kyllä minä silloin nuorempana näinkin tein.

Nyt kun on enää neljä päivää aikaa lähtöön, olen ruvennut aikatauluttamaan päiviäni erittäin tarkasti. Aikaisemminhan sillä ei ollut niin väliä ja kotona loikoilu oli mukavaa, kun aikaa oli kuitenkin loputtomasti. Nyt kun sitä ei enää olekaan, tuli pakottava tarve käydä monessa paikkaa vielä "viimeistä" kertaa. Viimeistä heittomerkeissä siksi että tokihan minä vielä takaisin tulen, mutta tunnen jotenkin pakottavaa tarvetta hyvästellä Istanbul kunnolla ennen kuin täältä taas lähden. Käydä vielä viimeisen kerran Istiklal kadun vilinässä ihailemassa tuhansia erilaisia ihmisiä kävelemässä vieri vieren. Käydä Bosporin salmella ihailemassa Euroopan ja Aasian välistä pientä kuilua, kalastajia joka päiväisissä hommissaan ja lenkkeilijöitä musiikit korvissaan.

Ei tästä kaupungista kirjoittamalla asiat lopu. Nytkin olen antanut ajatuksen virrata ja kirjoittanut mitä mieleen tulee, ja siltikin asiaa tuntuu olevan aina vaan lisää. Sellainen kaupunki se on se Istanbul. Vie mielenkin mennessään. Varsinkin nyt muuton partaalla on tullut ajateltua täällä vietettyä vuotta vieläkin tarkemmin. Mitä kaikkea olenkaan saanut kokea vuoden aikana, ja mitä tulevana vuonna olisi taas edessä. Pitää osata olla kiitollinen asioista jotka on omalle kohdalle sattunut, ja olen enemmän kuin kiitollinen että pääsin viettämään vuoden täällä. Seuraavaksi mietitään, mitä tuleva vuosi Suomessa tuo tullessaan, toivotaan tietenkin vain pelkkää hyvää. Hiukan jännittää taas takaisin paluu, mutta on tässä jo ehtinytkin tulla ikävä lumista talvea. Toivon vain että elämä rullaa eteenpäin niin kuin suunniteltu.

Keskiviikkona kävin yhdellä Istanbulin prinssisaarista, toisiksi suurimmalla saarella nimeltä Heybeliada eli Heybelin saari. Saarilla ei ole autoliikennettä ollenkaan vaan liikkuminen hoidetaan kirjaimellisesti hevosvoimin tai sitten kävellen tai pyöräillen, meikäläinen valitsi viimeisen vaihtoehdon jotta pääsin kiertämään saarta oman mielen mukaan rauhassa. Se oli mukava irtiotto Istanbulin hektisestä arjesta, saarella on nimittäin aivan erinäköistä kuin mitä kantakaupungissa. Aivan kuin pieni kylä jota reunustaa vihreät metsät ja sininen meri. Siellä sielu lepää ja koin pitkästä aikaa yhden mukavimmista päivistä, vain pyöräillen ympäri saarta, tutustuen sen eri teihin, syöden persikoita ja kovan nälän iskiessä ostaen basaarilta leipää jonka väliin saa valita haluamiansa täytteitä. Näin jopa yhden muuttolintulauman, siinä istuessani ja katsellessani näitä lintuja tiedostin että itsekin olen kohta muuttomatkalla samaan tapaan näiden lintujen kanssa, ja ajattelin että kyllä se muuttaminen tekee hyvää niin ihmisille kuin eläimillekin. Tuli tunne että nyt voi päästää irti vanhasta ja jatkaa kohti uutta. Tällaisia päiviä pitäisi olla useammin. 

-mihin aika kiitää-

Pitkästä aikaa meikäläinen löysi taas aikaa rauhoittua kirjoittamisen pariin. En edes jaksa laskea kuinka kauan viimeisestä kirjoituksesta on, mutta siksi on ehkä ihan hyväkin että en laittanut itselleni sen kummempia vaatimuksia kirjoitustahdin suhteen, onhan tämä loppujen lopuksi mukava harrastus niin kuin monella muullakin meistä kirjoittajista.

Täällä elämä rullaa tasaiseen tahtiin, samaan aikaan mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki on muuttunut. Vuosi tulee kohtapuoliin täyteen täällä Turkissa ja nyt olisi pikkuhiljaa aika ruveta miettimään että mitäs nyt tänä vuonna tekisikään. Alunperinhän suunnitelmana oli aloittaa opiskelut tänä vuonna ja itse asiassa valmistauduinkin yliopiston pääsykokeisiin ja myöskin kävin pääsykokeissa Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta jossain vaiheessa mieleni muuttui kokonaan sen suhteen mitä alaa haluaisin lähteä opiskelemaan enkä olisi enää ehtinyt valmistautua toisiin pääsykokeisiin joten ratkaisuna siis oli pitää toinen välivuosi jotta ehtii kunnolla valmistautua. Tämä tietenkin aiheuttaa taas lisää kysymyksiä liittyen siihen mitä tämän välivuoden aikana muuten tekisi? Tokihan opiskelu tulee olemaan myös kokopäiväistä hommaa, mutta olisi tässä vielä päätettävä mm. missä maassa tämän ajan viettäisi.

Aika täällä Istanbulissa on ollut ihanaa, mutta vähitellen rupeaa tuntumaan myös siltä että olikohan tässä ehkä jo tarpeeksi ainakin joksikin aikaa. Älkää ymmärtäkö väärin, Istanbul on ehdottomasti ihana kaupunki ja se todellakin antaa enemmän kuin ottaa, minkä takia allekirjoittanut itsekin on menettänyt sydämensä kokonaan tälle kaupungille. Mutta, se kuuluisa mutta, nyt kun olen täällä vuoden ehtinyt viettää, tuntuu siltä että maisemien vaihdos voisi olla taas paikoillaan. Suomi pyörii tietenkin vahvana vaihtoehtona mielessä, ja vaikka muualle lähteminen houkuttelisikin tässä vaiheessa luvattoman paljon esimerkiksi vapaaehtoistöihin Afrikkaan tai Etelä-Amerikkaan, niin tässä vaiheessa on pakko pitää realiteetit mielessä ja miettiä missä olisi oikeasti parhaat olosuhteet opiskella. Jos lähden vapaaehtoiseksi niin on hyvin kyseenalaista jaksanko töiden päätteeksi opiskella pääsykokeiden vaatimaa määrää vielä työpäivän päälle. Suomesta olisi luultavasti helpompi löytää osa-aikaisia töitä jolloin myös opiskeluun jäisi aikaa.

Turkkiin jääminen olisi toki toinen vaihtoehto, mutta niin kuin sanoin niin vaihtelu virkistää ja tällä hetkellä Istanbuliin jääminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto. Toistaiseksi siis Istanbul saa jäädä taakse ja meikäläinen jatkaa matkaa kohti uutta osoitetta, tuleeko se olemaan tuttu vai tuntematon jää vielä nähtäväksi. Tai oikeastaan sen piti jäädä nähtäväksi, mutta tämä postaus ehti pyöriä arkistoissa sen verran kauan että päätös ehdittiin jo tehdä ja meikäläisellä on tällä hetkellä jo olemassa paluulippu Suomeen syyskuun toinen päivä eli vähän yli viikon päästä. Työnhaku on jo kovassa käynnissä ja vähän jo innolla odotan tätä tulevaa vuotta. Tuntuu siltä että jokainen Turkissa vietetty vuosi kasvattaa ihmisenä vielä vähän enemmän, jokainen kokemusrikas vuosi on ollut kultaakin kalliimpi. Suomeen on mukava palata monta kokemusta rikkaampana, vuosi on loppujen lopuksi erittäin lyhyt aika mutta sinäkin aikana ehtii kokea vaikka mitä. Nyt laitetaan elämä taas joksikin aikaa rullaamaan Suomessa, katsotaan mihin elämä sieltä sitten johtaa.

 
Ehdin käydä kesän aikana myös eteläisemmässä Turkissa niin sanotulla Egean alueella, ja jos meikäläinen joskus tulevaisuudessa Turkkiin päätyy niin se tulee kyllä ehdottomasti olemaan jonnekin tälle alueelle. Kuvituksena siis tältä reissulta mereltä otettuja puhelinkuvia, ei tuohon turkoosin sävyjen vaihteluun kyllästy koskaan. Tätä jos jotain tulee sitten Suomesta ikävä. 

-rakkaudesta vaiko rahasta-

Luin jonkin aikaa sitten artikkelin Hesarista liittyen lama-ajan lapsiin ja siihen kuinka ainakin yksi näistä lapsista valitsi ammattinsa puhtaasti palkan ja arvostuksen perusteella. Tätä lukiessani teksti kuulosti omaan korvaani jotenkin hiukan liian tutulta, ja sitten se kolahti. Tämähän on ihan arkipäivää Turkissa edelleenkin. Me Suomessa olemme tottuneet siihen että jokainen saa vapaasti valita ammattinsa ja kaikkia kannustetaan tekemään juuri sitä työtä mitä rakastaa. Jokaisella on yhtälailla samat mahdollisuudet käydä kouluja ja päästä sisään opiskelemaan alaa jota haluaa, ja hyvin harva valitsee ammattinsa pelkästään palkan perusteella. Toki heitäkin varmasti on, mutta yleinen ajatusmaailma Suomessa ei ole sama. Meillä lapsesta asti kaikille toitotetaan että tehkää valintanne sen mukaan mistä pidätte, ei sen mukaan paljonko rahaa siitä voi tienata.

Suomessa hyvin harvoin kuulee kenenkään sanovan että opiskelee jotain alaa vain koska äiti tai isä niin halusivat, tai koska pääsi opiskelemaan vain sitä alaa. Tai kun kysyy perusteita sille miksi on jonkun alan valinnut, niin harvoin kuulee että kukaan halusi turvata elämäntasonsa opiskelemalla jonkin mukavasti tienaavan ammatin. Kaiken kaikkiaan me olemme hyvin vapaita valitsemaan juuri niin kuin haluamme ja nimenomaan juuri sen mukaan mitä haluamme. Koska tietyntasoinen elintaso on Suomessa turvattu kaikille, oli se oma ammatti sitten mikä tahansa.

Turkissa asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Ensinnäkin täällä pääsykokeet yliopistoihin ovat aivan toista luokkaa Suomen kanssa. Suomessahan jokaisella yliopistolla on omat pääsykokeensa jokaiselle alalle, eli opiskelet vain sen alan pääsykokeisiin jota haluat päästä opiskelemaan. Turkissa taas pääsykoe on sama kaikkiin yliopistoihin, ja siitä saadun pistemäärän mukaan voit valita oman alasi. Koska Turkissa yliopistoja on lähemmäs 200 (tarkalleen ottaen 181, joista vielä osa on yksityisiä ja osa valtion omistamia), on täällä tasoerot valitettavasti arkipäivää. On hyviä yliopistoja ja on huonoja yliopistoja. Luonnollisesti jokainen haluaa opiskella hyvässä yliopistossa, ja näiden pisterajat ovat tottakai korkeampia.

Sen lisäksi että hyvillä yliopistoilla on korkeammat pisterajat, vaihtelevat nämä rajat myös sen mukaan mitä haluat opiskella. Esimerkiksi mikäli haluat lääkäriksi, juristiksi tai diplomi-insinööriksi, niin opiskelemaan juuri näitä aloja pääsee ainoastaan korkeimmilla pistemäärillä. Lääkäriksi vaaditaan kaikkein korkein pistemäärä. Joka vuosi tähän yliopistojen yhteiseen pääsykokeeseen osallistuu hieman yli 2 miljoonaa opiskelijaa, ja päästäkseen opiskelemaan lääketiedettä hänen tulisi olla ensimmäisten 10 000 parhaan joukossa. Karua, eikö?

Turkissa ei myöskään vanhoillisimmilla ihmisillä ole käsitystä siitä että jokaisen tulisi tehdä juuri sitä työtä mitä rakastaa ja yrittää olla paras siinä. Nuorisolla käsitykset ovat jo alkaneet muuttua, mutta vanhemmat ja isovanhemmat ovat vielä siinä uskossa että lasten olisi hyvä hankkia arvostettu ammatti, kuten yllä mainitut juristi tai lääkäri. Jos esimerkiksi oma lapsi menestyy pääsykokeissa hyvin ja pääsee vaikka ensimmäisten kymmenen tuhannen parhaan joukkoon, eikä hän valitsekaan lääketiedettä vaan jonkin alan joka vaatii paljon vähemmän pisteitä, vaikkapa jotkin kieliopinnot, häntä tullaan pitämään aivan hulluna. Miksi kukaan nyt ikinä valitsisi mitään muuta alaa, jos kerran pisteet riittävät lääketieteelliseen? Sitä joutuu puolustelemaan puoleen ja toiseen. Vanhempien kyläillessä toistensa luona, tällaisessa tilanteessa kuulee aina vanhempien mainitsevan vähintäänkin yhdessä sivulauseessa että niin, kyllä sen meidän maijan pisteet olisivat riittäneet lääkikseen mutta hänpä valitsikin ranskan opinnot. Tällä yritetään todistella sitä että kyllä meidän likalla olisi riittänyt älliä vaikka lääkäriksi mutta hän itse ei halunnut.

Vaikkakin todellisuuden nimissä on kyllä pakko mainita että hyvin harvoin tulee vastaan ketään jolla olisi pisteet riittäneet lääketieteelliseen mutta ei olisi sinne lähtenyt. Täällä sitä pidetään korkeimpana saavutuksena opiskelijalle, mikä taas johtaa siihen että täällä läheskään kaikki lääkärit eivät tee työtään siksi että siitä pitäisivät vaan siksi että työ on varmaa ja palkkakin kohdillaan.

Realiteetit ovat valitettava tosiasia Turkissa edelleenkin, Suomessa kun kenenkään ei ole enää pakko valita ammattiaan sen mukaan paljonko siitä tienaa. Aihe on nyt taas ajankohtainen, nykyisten lukiolaisten valmistautuessa täällä pääsykokeiden toiseen osaan ja jännittäessä mihin yliopistoon kukakin pääsee. Meikälläkin sama jännitys toki päällä, onhan meillä Suomessakin pääsykokeet enää muutaman kuukauden päässä, mutta myönnettäköön että meillä luettava materiaali tuntuu aivan naurettavalta verrattuna turkkilaisiin tovereihin. Lukujen lomassa kävin kiertelemässä aivan ihanaa aluetta Istanbulissa nimeltään Balat, joka on itse asiassa yksi Istanbulin vanhimpia asutuksia. Kuvat siis tältä retkeltäni.