-täällä ollaan, vahvempana kuin koskaan-

Hei vain kaikki immeiset ruudun toisella puolen! Kylläpä tätä blogia on ehtinyt tulla ikävä. Jostain syystä täällä Turkissa en ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne, vaikka aikaa ja asiaa olisi vaikka muille jakaa. Kuviakin olen ottanut yli oman tarpeen! Pakko sanoa, että Istanbul on tasan juuri niin ihana kaupunki kuin muistinkin. En voi kuvitellakaan koskaan tylsistyväni täällä. Vaikka arki täällä onkin todella erilaista verrattuna lomailuun, niin jopa se on täysin elämisen arvoista.

On tässä tullut puuhailtua vaikka mitä. Suurimmaksi osaksi päiväni koostuvat opiskelusta; koska tänä vuonna en halua jäädä ilman opiskelupaikkaa, olen tehnyt itselleni lukujärjestyksen opiskelujen suhteen aina toukokuuhun asti. Heräilen aamuisin siinä 8 maissa, syön aamupalaa, lueskelen vähän aamulehteä ja viimeistään 9 aikoihin aloitan opiskelut, pidän päivällä pienen ruokatauon ja iltapäivällä 4 aikoihin pistän kirjat kiinni kokonaan. Näin ollen minulla on illat ja viikonloput aina vapaita, jolloin voin sitten tehdä muita asioita, käydä kävelyllä, nähdä kavereita ja niin edes päin. Tähän asti on toiminut hyvin, saa nähdä jos jossain vaiheessa tulee seinä vastaan.

Niin kuin tuossa aikaisemmassa postauksessakin jo ehdin hiukan kertoa, niin olen ollut pienoisten muutosten keskellä nämä viimeiset kuukaudet. Sain asiaan liittyen kyselyä sähköpostiini, ei niinkään huonossa vaan enemmänkin huolestuneessa mielessä, ja olen tottakai otettu että joku voi olla niinkin välittävä melkein täysin vierasta ihmistä kohtaan. Siitä syystä halusin nyt hiukan kertoa tästäkin, vaikka en olekaan täällä blogin puolella niin tarkka yksityisyydestäni, niin jotkut asiat vain ovat vaikeampia jaettavia kuin toiset.

Jos joku muistaa aikaisemmista postauksistani, niin minähän siis seurustelin neljän vuoden ajan turkkilaisen miehen kanssa. Nyt tämä suhde on valitettavasti tullut päätökseensä, ja vieläkin valitettavammin erittäin huonoissa olosuhteissa. Tämä on ollut syynä siihen, miksi olen ollut allapäin enkä ole oikein jaksanut innostua blogiinkaan kirjoittamisesta. Tarvitsin oman aikani ennen kuin sain taas koottua itseni. En lähde puimaan eroa tai syyttelemään ketään tässä sen tarkemmin, näin oli varmastikin tarkoitus käydä.

Sen kuitenkin haluan sanoa yleisesti ottaen, että älkää antako tämän ruokkia ennakkoluulojanne turkkilaisia kohtaan. Sain tuttavapiiriltäni jonkin verran huonoja reaktioita, mm. "mitä mä sanoin", "mä niin tiesin et tässä käy näin", "oisit kuunnellu meitä", "ei turkkilaisista oo puolisoks" ja niin edelleen. Ja se teki surulliseksi. Koska enhän minä nyt sattunut eroamaan koko Turkin kansan kanssa. Erosin miehestä, joka nyt vain sattui olemaan turkkilainen. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla suomalainen, saksalainen tai vaikka italialainen. Koska loppujen lopuksi suhteessa ei ole tärkeää kenenkään kansallisuus, vaan luonne. Sehän se on joka määrittää sen kuinka hyvin kukakin sopii yhteen. Jos ei olla samalla viivalla tiettyjen asioiden suhteen, niin silloinhan koko homma on tuhoon tuomittu riippumatta kansalaisuudesta. En siis halua omalla erollani lietsoa minkäänlaista negatiivisuutta turkkilaisia miehiä kohtaan, koska tiedän että joukossa on erittän ihaniakin kultakimpaleita, ne vain pitää löytää. Itselleni nyt sattui käymään näin, mutta sille ei voi mitään, elämässä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista.

Olen nyt jo paljon paremmassa kunnossa verrattuna parin kuukauden takaiseen olooni. Elämä jaksaa hymyilyttää kaikesta huolimatta. Olenkin nyt yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja puuhailla kaikenlaista. Lokakuun lopussa Istanbuliin saapui kolmeksi päiväksi suomalainen ryhmä matkavekan kautta, ja heidän vakituinen suomalainen oppaansa sairastui eikä päässytkään opastamaan, joten meikäläinen hälytettiin apuun. Minullahan ei ole turkkilaisittain virallista opastuslupaa, joten meidän mukanamme kulki turkkilainen opas ja minä sitten lähinnä tulkkasin suomeksi. Oli kyllä ihanat kolme päivää, vaikka siinä ajassa ei vielä paljoa ehtinytkään nähdä. Joulukuun lopussa on tulossa luultavasti toinen ryhmä jota varten minua pyydettiin taas apuun, pakko myöntää että ei nämä opashommat olekaan yhtään kummempia. Ja kun töissä ollessa kerrytetyt säästöt alkavat hupenemaan niin onhan se mukavaa tienata hiukan taskurahaa.

Näin täällä siis vietetään päiviä. Kuvituksena käytin Fethiyessä ottamiani kuvia päivältä jolloin kävimme pienellä laivaretkellä. Vaikka sää täällä Istanbulissa onkin tällä hetkellä aika sateinen ja harmaa, niin kyllä näitä kesäisiä kuvia katsellessa mieli piristyy. Varsinkin meikäläinen, jonka rakkaus merta kohtaan on jotain sanoin kuvaamatonta.

-lähdön hetki koitti-

Kirjoitin tämän tekstin itse asiassa jo yli kuukausi sitten lentokentällä odotellessani, mutta juuri kun olin tätä julkaisemassa niin netti katkesi, joten postaus jäi kokonaan julkaisematta. Aloituskappale meni näin:

"Keskeytän nyt hetkeksi edellisestä Turkin matkasta kertomiseni, koska uutta pukkaa päälle! Tässä neljän viikon päästä Suomeen paluustani olen nyt lähdössä takaisin. Alunperin suunnitelmana oli lähteä jo 12. päivä, mutta löysin aurinkomatkojen kautta lipun suoraan Helsingistä Dalamaniin tälle päivälle eli 13.9, joten pakkohan se oli ottaa! Normaalisti joudun lentämään ensin Istanbuliin ja vaihtamaan konetta, mutta se vain on niin paljon helpompaa päästä lentämään näin suoraan. Talvella se ei ole mahdollista mutta kesällä näiden lomalentojen takia on meidän tavallisten pulliaistenkin mahdollista ostaa vain lennot, ilman sitä lomapakettia. Minä siis tein niin ja hyvin teinkin, nyt istun vain neljä tuntia koneessa ja laskeudun saman tien kohteeseeni. Ainoa huono puoli siinä on että lento on tällä kertaa Finnairilta. Normaalisti lennän Turkish Airlinesilla, koska mielestäni palvelu ja ruoat heillä ovat yksinkertaisesti maailman parhaita. Ja varsinkin ruoat! Finnair ei tietääkseni anna edes kunnon ruokaa, vaan jonkunlaisen sämpylän? Näin ainakin muistelisin viime lennoltani. No, kai silläkin tulee täyteen. Ja voi pojat että täällä lentokentällä on täyttä, harvemmin on tullut vastaan näin ruuhkaista Helsinki-Vantaan lentoasemaa."

Loppu olikin vain sepustusta Turkkiin lähtemisestä, joten en nyt kokenut tarpeelliseksi julkaista niin vanhaa tekstiä kokonaisuudessaan. Lähdin siis Turkkiin yli kuukausi sitten, syyskuun 13. päivä, suoraan Fethiyeen. Vietin Fethiyessä kaksi viikkoa, jonka jälkeen 30.9 palasin Istanbuliin ja täällä majailen edelleen. Fethiyessä ollessani en päässyt netin ääreen ollenkaan, joten siellä blogi ei päivittynyt luonnollisestikaan yhtään. Istanbuliin palattuani olen taas itse pitkittänyt blogin ääreen palaamista, osasyynä erittäin hidas netti. Saa nähdä totunko tähän ollenkaan. Nyt olen siis ainakin toukokuuhun asti täällä. Tarkoitus on kyllä tulla käymään Suomessa joksikin aikaa tammikuussa, mutta muuten tämä vuosi kuluu aikalailla näillä nurkilla.

Muuten hiljaisuuteni syynä on ollut todella erilaiset elämäntilanteet. Olen joutunut viimeisen kuukauden aikana kasvamaan todella paljon ihmisenä. Joutunut kohtaamaan aivan erilaista yksinäisyyttä, tekemään aivan erilaisia päätöksiä kuin koskaan aikaisemmin. Olen ollut ihmisenä rikki, ehkä jopa hiukan liiaksikin. Joskus aamuisin sängystä ylös nouseminen on tuntunut aivan ylitse pääsemättömältä. Joskus nukahtaminen on tuntunut vielä vaikeammalta, koska vaikeat asiat seuraavat alitajunnan mukana uniin, jossa ne joutuu kohtaamaan uudestaan. Oman itsensä arvon ymmärtää eri tavalla, kun sen kerran joutuu kohtaamaan silmästä silmään. Elämä saattaa heittää kärrynpyörää ja härän pyllyä molempia samaan aikaan, ihan yhtäkkiä. Kukaan ei koskaan valmistele sinua sellaiseen, kukaan ei tule koputtamaan olkapäällesi että hei, oles kuule valmis, täältä olisi tulossa tällainen koitos, valmistaudu hyvin. Ehei. Joku joskus aikoinaan sanoikin, että koulussa asiat opetetaan ensin, sitten järjestetään koe. Elämässä koe tulee ensin, oppi vasta jälkikäteen.

Olen nyt kuitenkin saanut elämäni suht koht järjestykseen. Jonkinlainen rytmi on saatu aikaiseksi; lukujärjestys suunniteltuna toukokuuhun asti, ilman sitä en varmaan voisi istua montaakaan tuntia päivässä opiskelemassa. Opiskelun lisäksi olisi hyvä välillä nähdä muutakin kuin kodin neljä seinää; niinpä hankin jäsenyyden kuntosalille, jossa rupean käymään yhdessä serkkuni kanssa. Minähän siis asun tämän talven täällä Istanbulissa isäni kanssa. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin. Edessä on hiukan erilaisempi vuosi kuin alunperin suunnittelin, mutta sellaista se elämä on. Virheistä on opittava ja niiden mukana kasvettava. En ole pystynyt kirjoittamaan tänne mitään, koska en ole tuntenut itseäni valmiiksi siihen. Mutta nyt kuitenkin tuntuu hieman paremmalta. Vaikka en tässä yksityiskohtaisesti kertonutkaan kaikkea, niin silti jo tämäkin avautuminen tuntui hyvältä. Tulen valottamaan tätä ajanjaksoa vähä vähältä, sitä mukaa kun omat haavani paranevat, pystyn niitä teillekin jakamaan. Vielä en pysty kirjoittamaan asioista, koska prosessoin suurinta osaa vielä itsekin.


Elämä on joka tapauksessa ihanaa ja elämisen arvoista, Istanbul on ihana ja suuri kaupunki jolla on paljon annettavaa, joten nyt pitää vain ottaa tästä vuodesta ilo irti. Jonkun viisaan sanoin: do more of what makes you happy.

-päivä Suuressa basaarissa-

Aamupalan jälkeen lähdimme siis yksissä tuumin kohti Suurta basaaria. Helpoiten basaarille pääsee ratikalla, jota mekin päädyimme käyttämään. Ratikalle oli jonkun verran käveltävää Konak kahvilasta, mutta eihän pieni reippailu aamusta ole pahaksi. Niinpä otimme suunnaksi ratikkapysäkin ja teimme pienin lenkin Istanbulin kujia ihaillen. Ja niissähän riittää ihailtavaa! Löytyy erilaisia graffiteja, kauniita parvekkeita, tauluja, saippuakauppiaita, simit-myyjiä sekä sekalainen sortti taksikuskeja. Ja tietenkin jokainen niistä on pakko kuvata.

Istanbuliin ei pysty tutustumaan vain kiertelemällä nähtävyyksiä. Istanbul pitää pystyä kokemaan kaikkine mausteineen. Siihen kuuluvat niin rosoiset kujat, likaiset kadut kuin meluinen liikennekin. Jos vain aikaa löytyy, pidän eri kaduilla päättömästi haahuilusta. Silloin löytää yleensä ne kaikista kauneimmat paikat. Aina tähän ei kuitenkaan ole aikaa, joten silloin vain tyytyy katselemaan maisemia reitin varrella, niin kuin mekin nyt teimme. Nytkin päädyimme nopeasti ratikkapysäkille, josta matka Suurelle basaarille kesti noin vartin verran. En ikinä lakkaa ihastelemasta sitä, kuinka kauniita vanhat rakennukset ovatkaan. Nykyään tuntuu siltä että uusissa rakennuksissa tärkeintä on vain käytännöllisyys, eikä ollenkaan visuaalisuus. Kaikki ne pienet yksityiskohdat on unohdettu. Hyvänä esimerkkinä Suomen betonilaatikkotalot. Niistä on kauneus kuulkaa kaukana.

Todella harvoin tulee käytyä Suuressa basaarissa, viimeksi varmaan yli viisi vuotta sitten. Mutta aina siellä on yhtä paljon ihmeteltävää. Vai mitä sanotte, eikö teillä mene tässä silmät ristiin? Basaarista voi löytää rehellisesti varmaan mitä vaan. Astioita astioita kaipaaville, mausteita toisille, makeisia, mattoja, tekstiilejä, matkamuistoja, koriste-esineitä, lista jatkuu loputtomiin. Se tavaran (ja väen) runsaus saa pienen ihmismielen äkkiä pyörälle.

Tämä on muuten yksi niitä alueita, missä huutelua joutuu sietämään. Ei sellaista flirttailevaa huutelua, vaan nimenomaan myyntihuutelua. Se nyt kuuluu turkkilaiseen kaupitteluhenkeen muutenkin, ja siihen osaa valmistautua kun tietää minne on menossa. "Hi pretty lady, want to buy a leather bag?" tai "hello where are you from" saattaa kuulla melkein jokaisesta liikkeestä. Eivätkä nämä myyjät hetkahdakaan vaikka vastaisit takaisin turkiksi, he kun ovat tottuneita siihen että basaarissa käy sekä turkkilaisia että ulkomaalaisia. Ja jos tähän kaikkeen huuteluun kyllästyy, löytyy basaarista myös pieniä sisäpihoja kahviloineen (joita en tietenkään kuvannut) joissa voi käydä välillä hengähtämässä!

Suuri basaari on nimensä mukaisesti suuri, käytäviä löytyy jossei satoja niin ainakin kymmeniä, joten kannattaa varata paljon aikaa ja mukavat kengät jalkaan. Käynti on kuitenkin vaivansa väärti, joten mikäli avautuu mahdollisuus basaarissa vierailla, kannattaa siihen tarttua. Meidän päivämme loppui aikalailla tähän, olimme kaikki sen verran naatteja että köpöttelimme kiltisti takaisin kotiin lepäämään. Olihan minulla vielä loppuviikko aikaa ihailla rakasta Istanbuliani.

-aamupala Istanbulin kattojen yllä-

Ensimmäisenä päivänä Istanbulissa päätimme lähteä pikkuveljeni ja äitini kanssa käymään Kapalıçarşıssa eli Grand Bazaarissa. Koska siellä kiertely vaatii veronsa ja siihen tuhlaantuu yleensä useampi tunti, päätimme myös aloittaa aamun käymällä ensin kunnon aamupalalla Galata tornin lähettyvillä sijaitsevassa Konak kahvilassa.

Kyseisen kahvilan hintataso on todella korkea verrattuna perus kahviloihin, maksoimme kolmen hengen syötävistä ja juotavista yhteensä noin 80 liiraa eli noin 30 euroa. Toki eihän Suomessa 10 euron aamupala ole kallis sinänsä, mutta Turkin hintatasoon verrattuna se on. Ruoka on kyllä hyvää, ei moitteita siihen suuntaan, mutta ruokaakin enemmän suosittelen paikkaa nimenomaan vain ja ainoastaan näköalansa puolesta. Voi pojat mitkä näkymät! Kahvila sijaitsee kesäisin ainoastaan kattoterassilla, jossa voit nautiskella teetä samalla kun ihailet näkymiä Istanbulin yllä.

Vaikka hintojensa puolesta täällä ei ihan viikoittain viitsikään käydä, niin ehdottomasti haluan piipahtaa aina vähintäänkin kerran kun olen käymässä Istanbulissa. Toinen suosikkini taas sijaitsee Bosporin rannalla, ja sielläkin itse asiassa ehdin käydä viime reissuni aikana, joten varmasti kerron siitäkin tarkemmin. Näköjään aika ruokapainoitteisia nämä minun reissuni? 

Täällä voi hyvin vierähtää tunti tai pari istuskellessa, eikä ajankulua edes huomaa. Itse tilasin syötäväksi sahanda yumurtaa eli paistettuja kananmunia sekä juotavaksi limonataa eli limonaadia. Jostain kumman syystä en ole moneen vuoteen nähnyt Suomessa ollenkaan myytävän limonaadia missään, mutta Turkissa tätä on kesäisin saatavilla melkein jokaisessa kahvilassa ja ravintolassa. Suosittelisin jokaista maistamaan tätä ainakin kerran, ei purkissa myytäviä valmislimonaadeja vaan nimenomaan näitä itse tehtyjä. Yleensä sekaan heitetään muutama mintunlehti antamaan vähän makua, ja voilà!

Tältä siis näytti ensimmäisen päivämme aamupala Istanbulin kattojen yllä. Voin kertoa, että en meinannut saada tarpeekseni maisemien ihailusta, suorastaan imin itseeni Istanbulia minkä ehdin. Täytyy sanoa, että tämä oli täydellinen aloitus mukavalle päivällemme joka siis jatkui Grand Bazaarin käytäviä pitkin seikkaillessa. Kaiholla nyt katselen näitä kuvia, onneksi ei enää kauaa niin pääsen taas takaisin näihin maisemiin.