maanantai 24. marraskuuta 2014

-täällä ollaan, vahvempana kuin koskaan-

Hei vain kaikki immeiset ruudun toisella puolen! Kylläpä tätä blogia on ehtinyt tulla ikävä. Jostain syystä täällä Turkissa en ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne, vaikka aikaa ja asiaa olisi vaikka muille jakaa. Kuviakin olen ottanut yli oman tarpeen! Pakko sanoa, että Istanbul on tasan juuri niin ihana kaupunki kuin muistinkin. En voi kuvitellakaan koskaan tylsistyväni täällä. Vaikka arki täällä onkin todella erilaista verrattuna lomailuun, niin jopa se on täysin elämisen arvoista.





On tässä tullut puuhailtua vaikka mitä. Suurimmaksi osaksi päiväni koostuvat opiskelusta; koska tänä vuonna en halua jäädä ilman opiskelupaikkaa, olen tehnyt itselleni lukujärjestyksen opiskelujen suhteen aina toukokuuhun asti. Heräilen aamuisin siinä 8 maissa, syön aamupalaa, lueskelen vähän aamulehteä ja viimeistään 9 aikoihin aloitan opiskelut, pidän päivällä pienen ruokatauon ja iltapäivällä 4 aikoihin pistän kirjat kiinni kokonaan. Näin ollen minulla on illat ja viikonloput aina vapaita, jolloin voin sitten tehdä muita asioita, käydä kävelyllä, nähdä kavereita ja niin edes päin. Tähän asti on toiminut hyvin, saa nähdä jos jossain vaiheessa tulee seinä vastaan.





Niin kuin tuossa aikaisemmassa postauksessakin jo ehdin hiukan kertoa, niin olen ollut pienoisten muutosten keskellä nämä viimeiset kuukaudet. Sain asiaan liittyen kyselyä sähköpostiini, ei niinkään huonossa vaan enemmänkin huolestuneessa mielessä, ja olen tottakai otettu että joku voi olla niinkin välittävä melkein täysin vierasta ihmistä kohtaan. Siitä syystä halusin nyt hiukan kertoa tästäkin, vaikka en olekaan täällä blogin puolella niin tarkka yksityisyydestäni, niin jotkut asiat vain ovat vaikeampia jaettavia kuin toiset.





Jos joku muistaa aikaisemmista postauksistani, niin minähän siis seurustelin neljän vuoden ajan turkkilaisen miehen kanssa. Nyt tämä suhde on valitettavasti tullut päätökseensä, ja vieläkin valitettavammin erittäin huonoissa olosuhteissa. Tämä on ollut syynä siihen, miksi olen ollut allapäin enkä ole oikein jaksanut innostua blogiinkaan kirjoittamisesta. Tarvitsin oman aikani ennen kuin sain taas koottua itseni. En lähde puimaan eroa tai syyttelemään ketään tässä sen tarkemmin, näin oli varmastikin tarkoitus käydä.





Sen kuitenkin haluan sanoa yleisesti ottaen, että älkää antako tämän ruokkia ennakkoluulojanne turkkilaisia kohtaan. Sain tuttavapiiriltäni jonkin verran huonoja reaktioita, mm. "mitä mä sanoin", "mä niin tiesin et tässä käy näin", "oisit kuunnellu meitä", "ei turkkilaisista oo puolisoks" ja niin edelleen. Ja se teki surulliseksi. Koska enhän minä nyt sattunut eroamaan koko Turkin kansan kanssa. Erosin miehestä, joka nyt vain sattui olemaan turkkilainen. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla suomalainen, saksalainen tai vaikka italialainen. Koska loppujen lopuksi suhteessa ei ole tärkeää kenenkään kansallisuus, vaan luonne. Sehän se on joka määrittää sen kuinka hyvin kukakin sopii yhteen. Jos ei olla samalla viivalla tiettyjen asioiden suhteen, niin silloinhan koko homma on tuhoon tuomittu riippumatta kansalaisuudesta. En siis halua omalla erollani lietsoa minkäänlaista negatiivisuutta turkkilaisia miehiä kohtaan, koska tiedän että joukossa on erittän ihaniakin kultakimpaleita, ne vain pitää löytää. Itselleni nyt sattui käymään näin, mutta sille ei voi mitään, elämässä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista.





Olen nyt jo paljon paremmassa kunnossa verrattuna parin kuukauden takaiseen olooni. Elämä jaksaa hymyilyttää kaikesta huolimatta. Olenkin nyt yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja puuhailla kaikenlaista. Lokakuun lopussa Istanbuliin saapui kolmeksi päiväksi suomalainen ryhmä matkavekan kautta, ja heidän vakituinen suomalainen oppaansa sairastui eikä päässytkään opastamaan, joten meikäläinen hälytettiin apuun. Minullahan ei ole turkkilaisittain virallista opastuslupaa, joten meidän mukanamme kulki turkkilainen opas ja minä sitten lähinnä tulkkasin suomeksi. Oli kyllä ihanat kolme päivää, vaikka siinä ajassa ei vielä paljoa ehtinytkään nähdä. Joulukuun lopussa on tulossa luultavasti toinen ryhmä jota varten minua pyydettiin taas apuun, pakko myöntää että ei nämä opashommat olekaan yhtään kummempia. Ja kun töissä ollessa kerrytetyt säästöt alkavat hupenemaan niin onhan se mukavaa tienata hiukan taskurahaa.





Näin täällä siis vietetään päiviä. Kuvituksena käytin Fethiyessä ottamiani kuvia päivältä jolloin kävimme pienellä laivaretkellä. Vaikka sää täällä Istanbulissa onkin tällä hetkellä aika sateinen ja harmaa, niin kyllä näitä kesäisiä kuvia katsellessa mieli piristyy. Varsinkin meikäläinen, jonka rakkaus merta kohtaan on jotain sanoin kuvaamatonta.