-oman elämänsä her...moromahdus-

Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olin Istanbulissa, vaikka vastahan puoli vuotta sitten tulin takaisin Suomeen. Katselen vanhoja kuvia kameran uumenista ja mietin että hitsi, tuollakin tuli käytyä ja tuokin nähtyä. Ja tuntuu siltä että siitä kaikesta olisi jo iäisyys. Samaten Suomeen palaamisestakin; elämä on alkanut rullamaan omaan tahtiinsa, töiden ja opiskelujen parissa. Tunne-elämän puolellakin on ollut huimia muutoksia, instagramiani seuraavat tietävätkin jo että meikäläisen elämässä haahuilee nykyään mukana myös parempi puolisko. Monenlaisen mutkan jälkeen päädyimme lopulta siihen, että voimme jatkaa yhteiseloa ainakin toistaiseksi Suomessa, ainakin niin kauan että itsekin saan koulut käytyä loppuun ja katsotaan sitten mihin siitä suunta jatkuu.

Paluu arkeen tapahtui muutenkin aika nopeasti. Jotenkin minusta tuntuu, että vietän aikalailla tylsempää elämää Suomessa ollessani, tai ainakin hyvin rutiininomaista sellaista. Aamulla töihin, illalla opiskelemaan, kotiin nukkumaan ja sama rumba uudestaan. Eikä tuo pimeys ja kylmyys helpota asiaa ollenkaan, vaikka normaalisti talvesta kovin pidänkin niin mieluusti suht aurinkoisesta sellaisesta, kiitos. On tässä kerran jos toisenkin vilahtanut mielessä äkkilähdöt sun muut, mutta rahaa pitää säästää ja töistäkään ei saa vapaata noin vain. Onneksi siihen tuli nyt muutos! Olkoonkin että vain viikoksi, mutta onnistuin kinuamaan vapaata itselleni viikon verran maaliskuun lopussa, eli vajaan kolmen viikon päästä pääsen taas käymään rakkaassa Istanbulissani. Haluaisin kovasti jäädä pidemmäksi aikaa ja käydä muissakin paikoissa, mutta arjen velvoitteet rajoittavat sen verran että viikon on nyt pakko riittää. Elättelen edelleen toiveita että kesällä olisi enemmän aikaa (ja rahaa..) lähteä reissamaan vähän pidemmäksi aikaa ja eri paikkoihin, sen näkee sitten. Mutta ainakin nyt meikäläisen bongaa Istanbulista viikon ajan, päästään vähän tasoittamaan ikävää keskenämme.

Ja loma kyllä tulee ihan tarpeeseen. Meikäläinen on nimittäin kiikkunut otsikon mukaisesti hermoromahduksen partailla viimeiset pari kuukautta. Vai olisiko trendikkäämpää puhua burn-outista? Mene ja tiedä. En sitä ole aikaisemmin julkisesti postauksissani kertonut, ainoastaan jonkun kysyessä vastannut kommenteissa, mutta minähän siis haen tänä vuonna opiskelemaan lääkikseen. Ja voi pojat mitä se vaatii. Tai siis toki olin tietoinen että se vaatii täyden 110% keskittymisen ja oman elämän jättämisen täysin sivukoppaan, mutta silti se tuli yllätyksenä kuinka raskaalta se voi fyysisesti ja henkisesti tuntua. Useillekaan ei luultavasti ole tuttua kuinka lääkiksen pääsykokeisiin valmistaudutaan; nykyäänhän ei ole erikseen mitään pääsykoekirjallisuutta, vaan sisäänpääsyyn vaaditaan lukion kemian, biologian ja fysiikan oppimäärän laaja osaaminen. Laaja siksi, että kokeessa ei suoraan kysytä kysymyksiä aiheisiin liittyen, vaan sinun tulee osata soveltaa oppimaasi tietoa. Ja sekös passaa tällaiselle keltanokalle joka skippasi aikoinaan lukiossa kaikki muut paitsi pakolliset kurssit noista aineista! :D

Taustani on siis aika heikko. Lukiossa kävin toki pakolliset aineet muiden mukana, mutta kun tuli aika valita valinnaisia, valintani kallistuivat huomattavasti (ja ymmärrettävästi) enemmän sen aikaisiin mielenkiintoihini. Kieliin ja muihin reaaleihin, yhteiskuntaoppiin ja mitä nyt olikaan. Mutta luonnontieteitä en valinnut, en silloin ajatellut niitä koskaan tarvitsevani. Vaan niin se mieli muuttuu ja nyt vain haikailen niiden kurssien perään, jos vain olisin jaksanut valita ne. No, jossittelu ei enää auta, joten piti keksiä jotain muuta. Olen aika huono opiskelemaan itsenäisesti. Osaan kyllä aikatauluttaa ja tehdä suunnitelmat, mutta tarvitsen mieluusti jonkun selittämään asiat minulle ensin ennen kuin opiskelen asian itse syvemmin. Näin ollen suuntasin tammikuussa kohti kurssia; ja siitä asti elämä onkin ollut yhtä opiskelua. Ja siis ihan kirjaimellisesti. Aamulla lähden töihin, töistä kurssille, kurssilta kotiin ja kotona kertausta. Toisin sanoen ensin käydään kurssilla asiat läpi, jonka jälkeen tulen kotiin, mahdollisesti syön jotain pitkän päivän jälkeen, opiskelen vielä itsenäisesti, sitten pehkuihin ja seuraavana päivänä sama rumba uudestaan. Sitten kun olen vapaalla, joko opiskelen tai sitten ajattelen sitä kuinka minun pitäisi olla opiskelemassa. Koska kerroin että omat pohjatietoni ovat heikot, voitte vain kuvitella miltä tuntuu opiskella fresh-out-of-lukiosta tulleiden tietovirtuoosien seassa. Kaikki kurssit käytynä, mahdollisesti kirjastosta einsteinin suhteellisuusteoriaa tukevia opuksia lainattuna ja itsenäisesti plärättynä, valmiina taistoon. Ja sitten joukossa istun minä. Kyselen kysymyksiä jotka muiden korvaan kuulostavat siltä kuin tiedustelisin paljonko on kaksi plus kaksi. Ja hei opettaja, mikä ero tällä E:llä ja tällä E:llä olikaan. Toinen merkkaa energiaa ja toinen sähkökentän voimakkuutta. Jaahas, mites erotan ne? Et mitenkään. Aha? Ne pitää vaan tietää. Selvä, kiitos. Ja taas mennään eteenpäin.

Eteenpäin puuskutetaan sellaista vauhtia että juoksuun tottumattomalle sauvakävelijälle tekee kipeää. Tai oikeastaan sauvat lens jo aikoja sitten pitkin maita ja mantyja ja nyt vaan toivotaan että puhti riittää loppuun asti. Koska joka päivä näen kuinka paljon edellä muut ovat, tajuan joka kerta yhä enemmän kuinka paljon enemmän töitä se minulta itseltäni vaatii. Ja tulen kotiin ja opiskelen lisää. Ja seuraavana päivänä taas lisää. Sitten koittaa vapaapäivä(/t), ja pitäisi yrittää rentoutua. Mutta kun ei voi. Käyttää senkin ajan opiskeluun. Jossain vaiheessa tajuaa että ei voi lukittautua kotiin ja odottaa että kasvattaa juuret maahan vaan olisi terveellistä tehdä jotain muutakin. No, sitten laitetaan kirja sivuun ja tehdään jotain muuta. Mennään vaikka luistelemaan. Harrastin pienempänä taitoluistelua joten luistelu on aina ollut minulle mieluisaa ajanvietettä. Mutta ei. Luistellessakin pää on täynnä mietteitä. Minun pitäisi olla kotona lukemassa. Tässä menee hyvää lukuaikaa sivusuun. Muut ovat jo kuinka edellä. Minun pitää k-i-r-i-ä. Ja tadaa, jotain muuta tuli tehtyä fyysisesti, mutta aivot jäivät henkisesti sinne kotiin juurtumaan. Ja auttoiko tämä palautumaan? No ei. Ei vielä luovuteta! Seuraavaksi koittaa uusi päivä. Vapaapäivä. Aloitetaan rauhallisella aamupalalla. Päätetään että tänään heitetään ranttaliksi. Ei edes avata kirjaa. Siirrytään olohuoneen sohvalle pötköttelemään, avataan vaikka joku kiva leffa tai mikä tahansa aivotnarikkaan-sarja. Ihan sama. Kunhan ei tarvitse ajatella. Tuijotetaan ruutua seuraavat puoli tuntia. Koko ajan mielessä soi oma tunnusmusiikki: Voisit käyttää tänkin ajan opiskeluun. Pitäis käyttää tääkin aika opiskeluun. Tässä menee hyvää aikaa hukkaan. Ja sitten stressataan kuinka kello käy ja kohtalokas päivämäärä lähenee lähenemistään ja SINÄ TÄSSÄ VAAN TUIJOTAT HEMMETIN FRIENDSEJÄ. 

En tiedä miksi tätä tilaa kutsutaan, mutta mieluisa se ei ole. Mitä tahansa ikinä tekeekin, aivojen nurkassa raksuttaa aina ajatus opiskelusta, aina kalvaa syyllisyys siitä että ei ole juuri nyt opiskelemassa koska p-a-k-k-o. Se vaikuttaa kaikkeen olemiseen. Olen töissä asiakaspalvelussa joissa meillä on tietynlaisia tulostavoitteita; voitte vain kuvitella, mitä stressaamiseni tekee keskittymiskyvylleni. Töissä tulokset tippuu ja sitten stressaan siitäkin että sielläkään ei pärjää. Ja oravanpyörä on valmis. Toisenlaista painetta tuo se, kuinka päivä päivältä henkilömäärä joka tietää hakemisestani lisääntyy. Olen yrittänyt pitää tiedon salassa, niin että ainoastaan oma lähipiiri on siitä tiennyt. Tiedättehän, mitä useampi siitä tietää, sitä useampi siitä kyselee, ja mikä tärkeintä, mikäli ovet eivät avaudu, niin sitä useammalle joudut sen kertomaan. Se on ehkä yksi suurimpia pelkojani. Joudun taas kerran selittämään kaikille kuinka taas kerran epäonnistuin jonkun suhteen. Sen takia haluaisin että vain muutamat tietäisivät aikomuksistani, mutta pyörät pyörivät ja linnut laulavat ja niin edelleen.

Huh. Tulipas nyt vuodatettua. Ihan hyvä sinänsä, koska vähän vielä jos tätä olisin pitänyt sisälläni niin olisin varmaan räjähtänyt uudeksi seinämaaliksi kodin seinille. Vielä pari kuukautta jäljellä tätä hullunmyllyä, mutta ymmärrätte varmaan miksi kaipaan kipeästi lomaa tähän väliin rakkaassa Istanbulissa. Kaipaan sitä turkkilaista rentoa ympäristöä, kuinka asiat vain soljuvat ajallaan, ei tarvitse olla niin tarkka aikataulujen suhteen, voi mennä kuljeksimaan vilkkaille kaduille, käydä basaareilla, mennä haistelemaan meri-ilmaa Bosporin salmelle, ylipäätään vain olla siinä hetkessä. Ja sitä jos mitä kaipaan. Olemista ilman paineita, edes jos sen muutaman päivän saisin.