-paluu juurille-

No niin, aloitetaanpas sitten Turkin matkan purkaminen. Ensimmäiseltä viikolta ei ole paljoakaan kuvamateriaalia, koska niin kuin sanoin, ensimmäisellä viikolla oli bayram eli ramadanin päättymisjuhla, jonka ajaksi ajoimme pieneen kylään nimeltä Mucur josta isäni on kotoisin. Bayramin aikaan Turkissa on tapana käydä kyläilemässä vanhempien sukulaisten luona, ja nyt en siis puhu mistään Suomen tyylisistä kahvitteluista. Oi, ei.

Bayram päivänä saatat käydä kylässä parhaimmillaan kymmenessä eri paikassa; jokaisessa paikassa sinulle tarjotaan vähintään teetä, joskus myös turkkilaista kahvia, ja mukana tulee aina jotain syötävää, sekä makeaa että suolaista. Ensimmäisessä, toisessa ja vielä kolmannessakin paikassa se on ihan ok, mutta kun olet ehtinyt kiertää jo kuusi eri taloa, alkaa maha protestoida vastaan. Ja yritäpä selittää sitä talon emännälle; ei pienintäkään mahdollisuutta. Verinen loukkaantuminen seuraa automaattisesti syömättä jätettyjä ruokia. Niinpä pakon sanelemana pistät joka paikassa edes vähän jotain suuhun. Aamu kymmeneltä aloitetut vierailut päättyvät noin yhden aikaan yöllä, jonka jälkeen sama rumba odottaa sinua seuraavana päivänä, kolmen päivän ajan, bayram kestää nimittäin kolme päivää.

Koska koko ensimmäinen viikko meni lähinnä juostessa paikasta toiseen, ei minulla ole paikan päältä ollenkaan kuvia, mikä nyt jälkeenpäin harmittaa. Kyllä sitä varmasti olisi ollut (ehkä?) sekunti aikaa pysähtyä ottamaan kuvia ympäristöstä, niin harvoin kun siellä tulee käytyä. Sen sijaan otin kuvia ajomatkalla sinne ja takaisin, menimme nimittäin koko matkan Istanbulista Mucuriin autolla. Reissu kesti noin seitsemisen tuntia, mutta oli täysin sen väärti. Jos rehellisiä ollaan, niin tykkään matkustaa Turkin sisällä paljon mieluummin autolla kuin lentokoneella. Loppujen lopuksi välimatkat eivät ole mitenkään mahdottomia ja siinä samalla tulee nähtyä aivan mielettömän hienoja maisemia ja paikkoja, jotka lentokoneella matkustaessa jäisivät täysin näkemättä. Kaikki kuvat on siis otettu auton kyydissä, minkä takia osa on hiukan heilahtaneita, mutta tärkeintä on että se hyvä tunne ja henkeä salpaavat näkymät välittyvät myös sinne eteenpäin.

Reissu oli itselleni kaikin puolin erittäin tunteikas. Ei pelkästään siksi, että isäni on sieltä kotoisin, vaikka se onkin yksi suurimmista syistä. Se, kun kävelet niitä samoja katuja pitkin joita isäsi on kävellyt lapsena, tai se, että kurkkaat sisään talon ikkunasta jossa isäsi perhe ennen asui. Se jos mikä palauttaa maan pinnalle. Vaikka elämässä kävisi mitä, aina pitää muistaa se mistä on lähtöisin. Kävimme myös deden (isän isä) ja babaannen (isän äiti) haudoilla. En ikinä saanut mahdollisuutta tutustua dedeen; hän menehtyi pari vuotta ennen kuin minä ehdin syntyä. Babaannen kanssa ehdimme kyllä nähdä, mutta hänkin nukkui pois ennen kuin ehdin täyttää edes kymmenen, eikä minulla siis ole hänestäkään kummoisia muistikuvia. Toivoisin kovasti että olisin saanut mahdollisuuden kasvaa molempien isovanhempien kanssa, mutta aina ei mene elämässä nallekarkit tasan. Sen sijaan yritin ammentaa tästä reissusta kaiken heihin liittyvän; missä moskeijassa dede kävi, mistä marketista babaanne osti ruokatarvikkeet, missä koko perhe asui, missä kävi koulua. Kaiken kaikkiaan, tämä reissu oli kirjaimellisesti paluu juurille.