sunnuntai 27. syyskuuta 2015

-valmiina aloittamaan-

Än-yy-tee nyt. Nyt se alkaa, nimittäin elämä täällä Suomessa. Melkein kolme viikkoa olen ehtinyt täällä oleilla ja edelleen on innostunut fiilis tästä vuodesta. Okei, koneesta pois astuessa saattoi iskeä pieni todellisuus vasten kasvoja, sen verran iso ero säässä oli. Istanbulin päässä olin laittanut päälle farkut ja t-paidan ajatellen että Suomessa ei vähemmällä pärjää, ja hikoilin kuin pieni sika Istanbulin päässä aina lentokoneeseen asti. No, Helsingissä taas hytisin näissä kamppeissa ja kaivelin jo epätoivoisena matkalaukusta takkia esille. Vaikka rehellisesti sanottuna, on näitäkin kelejä ollut ikävä. Sitä, että pelkästään paikallaan olemisesta ei hikoile niin paljoa että täytyy rampata suihkussa kahdesti päivässä. Tälläkin hetkellä ulkona sataa ja lämpöä taitaa olla +12 astetta, mutta sateen ropinan kuuntelusta on jo niin pitkä aika että tätä on oikeasti ehtinyt tulla ikävä. Luen nämä tekstit sitten uudestaan kun parin kuukauden päästä manaan Suomen sateisen syksyn alimpaan helvettiin.





Mutta muuten elämä rupeaa pikkuhiljaa asettumaan uomiinsa. Töitä on vihdoin löytynyt ja aloitin koulutuksen jo kolmisen viikkoa sitten, jeij! Asunnon etsintäkin on jo kovassa käynnissä, toistaiseksi kun majoitun vielä vanhempieni luona kunnes saan työt aloitettua ja sopivan asunnon löydettyä. Olen kyllä iloinen että töitä järjestyi, samanlaista toimistotyötä se on kuin aikaisempikin työni, mutta työilmapiiri on mahtava joten odotan oikeastaan innolla aina töihin lähtemistä. Tuo semmoista mukavaa rytmiä ja rutiinia arkeen mitä viimeisenä vuonna ei erityisesti ole ollut.


Kahvia suomalaiseen tapaan..

...ja turkkilaiseen tapaan!


Sen sijaan koulu rupeaa stressaamaan jo ennen kuin on edes alkanutkaan. Tarkoitus olisi aloittaa valmennuskurssilla ensi vuoden puolella, ja siihen mennessä pitäisi kerrata kaikki tarvittavat asiat. Vuosi on pitkä, mutta silti erittäin lyhyt aika. Joskus, tai oikeastaan aika usein, iskee epäilyksen kipinä että tuleeko tästä mitään ja pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja harkita muuta uraa. Se menee kyllä ohi, mutta takaraivossa on aina pieni epäilys siitä että onko minusta tähän. Tietenkään sellaisia ei saisi ajatella mutta minkäs teet, ihmisiä tässä ollaan.


Yksi parhaita brunsseja joilla olen käynyt, vetää jopa melkein vertoja turkkilaiselle aamupalalle,
löytyy nimittäin Fazer Cafesta, voin lämpimästi suositella jokaista käymään kokeilemassa!



Muuten Suomeen paluuni on ollut suht kivuton. Vaikka ajatuksena se tuntuu edelleen oudolta. Vielä pari viikkoa sitten istuskelin Bosporin rannalla, nyt taas tuijotan ikkunasta metsämaisemaa. En ole vielä täysin sisäistänyt sitä että en ole tällä kertaa täällä vain käymässä vaan palannut ainakin toistaiseksi pysyvästi takaisin. Vie aikansa ennen kuin palaset asettuvat paikoilleen. Rakastan järvenrannalla haahuilua, metsäpoluilla kulkemista ja muuten vain kauniista luonnosta nauttimista yli kaiken. Pakkohan se on silti myöntää, että Istanbulin hektistä elämääkin tulee silloin tällöin ikävöityä. Sitä, että ihmisiä näkee kaduilla aina, lähti ulos sitten mihin kellonaikaan tahansa. Sitä, että vaihtoehtoja oli loputtomiin mitä tehdä päivän aikana. Onhan niin täälläkin, mutta tietysti paljon rajoitetummin. Turkissa auta armias jos kahvilat menisivät lauantaisin kiinni kuudelta, kahdeksalta tai yhdeksältä. Lauantaisinhan nimenomaan on aikaa lähteä istumaan iltaa kavereiden kanssa, ja kahvilat ovat auki helposti 12 tai yhteen asti, baarit ovat sitten asia erikseen. Eli jonkinlaista kaipuuta kyllä löytyy, mutta niinhän se aina on muuttaessa paikasta toiseen. Pikkuhiljaa päivät alkavat kulkemaan normaalisti omaa tahtiaan eteenpäin, nyt kun keskittyisi vain opiskelupaikan saavuttamiseen niin eiköhän loput tule itsestään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Antakaa ajatuksen virrata, pistäkää kommenttia tulemaan!

Yorumlarınızı saklamayın, düşüncelerinizi yazıya dökün!