-uudet alut-

Niin. Niitä tuntuu olevan vähän kaikilla ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Uusia alkuja tarvitaan aina jotta jokainen pääsee jatkamaan matkaansa siihen suuntaan mihin haluaa. Tällaisina aikoina aina aika ajoin pysähtyy miettimään sitä, mitä kaikkea elämä onkaan jo tuonut tullessaan ja mitä kaikkea sillä on vielä mahdollisesti tarjottavanaan. Ei alun välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä, että pistää koko elämänsä uusiksi, vaan pienetkin muutokset voivat tuoda sitä toivottua töytäisyä kohti oikeaa suuntaa elämässä.

Vuosi täällä Istanbulissa kului aivan luvattoman nopeasti. Ikävä Suomeenkin on jo kova, mutta Istanbulilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. Se on se kaupunki, jonka suloisilla kujilla voi harhailla päiviä ja siltikin löytää aina reittejä joita ei ole vielä koskaan nähnyt. Se on se kaupunki, joka tarvittaessa tarjoaa täydellistä hiljaisuutta, mutta tarvittaessa myöskin sitä suurkaupungeille ominaista äänten sekamelskaa. Täällä voi lähteä meren äärelle rauhoittumaan tai kivuta korkeisiin rakennuksiin ihailemaan kaupungin vilskettä. Täällä voi ihailla sitä elämää mitä Suomessa ei tule väkiluvun eikä kulttuurinkaan puolesta koskaan näkemään, mutta kuitenkin tietäen että aina pääsee tarvittaessa pakoon omaan koloonsa.

Istanbul jättää aina jälkensä siellä vieraileviin ihmisiin. Kaikilla se ei ole niin suuri, mutta jälki kuitenkin. Eräs tuttavani aikoinaan tokaisi että Istanbul on sellainen kaupunki jota joko vihaa tai rakastaa, välimaastoa ei oikein ole. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Istanbul hyvin harvoin jättää ketään täysin neutraaliksi. Oli kyse sitten ulkomaalaisesta tai paikallisesta, kaikilla on jonkinlaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Itse kuulun jälkimmäisiin, jotka ovat menettäneet sydämensä tälle lännen ja idän yhdistävälle kaupungille.

Vaikka tällä hetkellä Suomeen palaaminen tuntuukin järkevimmältä, niin tuntuu silti haikealta jättää Istanbul taakse. Vuosi on lyhyt aika tällaisessa paikassa, veikkaan että vuosikymmenkään ei vielä riittäisi. Vuoden aikana on tullut nähtyä niin paljon uusia paikkoja, joiden olemassa olosta ei ole ollut harmainta aavistustakaan. Tutustuttua paljon uusiin ja sitäkin ihanempiin ihmisiin, joita ei olisi osannut arvatakaan tuntevansa vielä viime vuonna. Koettua paljon sellaisia muistoja, joita sitten vanhana kiikkustuolissa voi muistella että kyllä minä silloin nuorempana näinkin tein.

Nyt kun on enää neljä päivää aikaa lähtöön, olen ruvennut aikatauluttamaan päiviäni erittäin tarkasti. Aikaisemminhan sillä ei ollut niin väliä ja kotona loikoilu oli mukavaa, kun aikaa oli kuitenkin loputtomasti. Nyt kun sitä ei enää olekaan, tuli pakottava tarve käydä monessa paikkaa vielä "viimeistä" kertaa. Viimeistä heittomerkeissä siksi että tokihan minä vielä takaisin tulen, mutta tunnen jotenkin pakottavaa tarvetta hyvästellä Istanbul kunnolla ennen kuin täältä taas lähden. Käydä vielä viimeisen kerran Istiklal kadun vilinässä ihailemassa tuhansia erilaisia ihmisiä kävelemässä vieri vieren. Käydä Bosporin salmella ihailemassa Euroopan ja Aasian välistä pientä kuilua, kalastajia joka päiväisissä hommissaan ja lenkkeilijöitä musiikit korvissaan.

Ei tästä kaupungista kirjoittamalla asiat lopu. Nytkin olen antanut ajatuksen virrata ja kirjoittanut mitä mieleen tulee, ja siltikin asiaa tuntuu olevan aina vaan lisää. Sellainen kaupunki se on se Istanbul. Vie mielenkin mennessään. Varsinkin nyt muuton partaalla on tullut ajateltua täällä vietettyä vuotta vieläkin tarkemmin. Mitä kaikkea olenkaan saanut kokea vuoden aikana, ja mitä tulevana vuonna olisi taas edessä. Pitää osata olla kiitollinen asioista jotka on omalle kohdalle sattunut, ja olen enemmän kuin kiitollinen että pääsin viettämään vuoden täällä. Seuraavaksi mietitään, mitä tuleva vuosi Suomessa tuo tullessaan, toivotaan tietenkin vain pelkkää hyvää. Hiukan jännittää taas takaisin paluu, mutta on tässä jo ehtinytkin tulla ikävä lumista talvea. Toivon vain että elämä rullaa eteenpäin niin kuin suunniteltu.

Keskiviikkona kävin yhdellä Istanbulin prinssisaarista, toisiksi suurimmalla saarella nimeltä Heybeliada eli Heybelin saari. Saarilla ei ole autoliikennettä ollenkaan vaan liikkuminen hoidetaan kirjaimellisesti hevosvoimin tai sitten kävellen tai pyöräillen, meikäläinen valitsi viimeisen vaihtoehdon jotta pääsin kiertämään saarta oman mielen mukaan rauhassa. Se oli mukava irtiotto Istanbulin hektisestä arjesta, saarella on nimittäin aivan erinäköistä kuin mitä kantakaupungissa. Aivan kuin pieni kylä jota reunustaa vihreät metsät ja sininen meri. Siellä sielu lepää ja koin pitkästä aikaa yhden mukavimmista päivistä, vain pyöräillen ympäri saarta, tutustuen sen eri teihin, syöden persikoita ja kovan nälän iskiessä ostaen basaarilta leipää jonka väliin saa valita haluamiansa täytteitä. Näin jopa yhden muuttolintulauman, siinä istuessani ja katsellessani näitä lintuja tiedostin että itsekin olen kohta muuttomatkalla samaan tapaan näiden lintujen kanssa, ja ajattelin että kyllä se muuttaminen tekee hyvää niin ihmisille kuin eläimillekin. Tuli tunne että nyt voi päästää irti vanhasta ja jatkaa kohti uutta. Tällaisia päiviä pitäisi olla useammin.