-ollako vai eikö olla-

Hei vaan kaikille täältä sateisesta Suomesta. No hyvä on, on sitä aurinkoakin näkynyt, mutta enimmäkseen jostain syystä vain sadetta. Sitä se tämä Suomen kesä taitaa olla. Sataa, ei sada. Mutta ehkä ihan hyvä näin, nimittäin kaikki se vihreys mitä Suomen kesässä eniten rakastan, on suurimmaksi osaksi näiden sateiden ansiota.

 

Kuin kaksi marjaa

Arki on lähtenyt rullaamaan normaalisti. Juhlat ovat jo takanapäin, ja maanantaina aloitan taas töissä kokopäiväisesti. Onneksi tässä on enää 7 viikkoa aikaa lomaan. Mutta vielä vähemmän aikaa, 3 viikkoa, on tulosten julkistamiseen. Kyllä, yliopistojen tulokset tulevat keskiviikkona 2.7, jolloin myös minä saan tietää mahdollisesta ensi vuoden opiskelupaikastani. Kirjoitin muutama kuukausi takaperin yrittäväni päästä sisään lääkikseen vuoden 2015 keväällä. No, paljon on tuosta päivästä muuttunut, ja syystä tai toisesta löysin itseni perjantaina Tampereen Yliopiston kansainvälisen politiikan pääsykokeesta. Linjahan on viralliselta nimeltään Politiikan tutkimus, mutta erikseen voi suuntautua valtio-oppiin tai kv politiikkaan. Siellä sitten ahersin minäkin, monen sadan muun hakijan joukossa, toiveena saada paikka ensivuodeksi. Pakko sanoa, että koe ei mennyt huonosti, mutta ei myöskään niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Sisäänpääsy ei vaikuta tällä hetkellä todennäköiseltä, joten siksi olenkin ruvennut miettimään, mitä oikein teen jos sitä opiskelupaikkaa ei nyt irtoa.

Siitä olen varma, että nykyisessä työpaikassani en halua jatkaa. Teen tällä hetkellä toimistotyötä, ja pakko sanoa, että se ei yksinkertaisesti ole sitä mitä työltäni haluan. Olen aina tiennyt pitäväni enemmän toiminnallisista töistä kuin pöydän ääressä istumisesta, mutta työn suhteen ei varsinkaan Suomessa sovi olla mitenkään valikoiva. Tulipahan ainakin sekin nähtyä ja kokemusta hankittua. Mutta mitäs sitten, jos työt loppuvat syyskuussa eikä opiskelupaikkaa ole? En haluaisi jäädä täysin tyhjänpantiksi, vaan olisi mukavaa käyttää se vuosi jotenkin hyödyksi. Olen miettinyt pitkään, että jos opiskelupaikkaa ei kuulu, niin meikäläinen lähtee Turkkiin. Kyllä, jep, uudestaan! Koska, miksi ei? Jos joka tapauksessa minulla on edessäni välivuosi, niin mieluummin käytän sen ajan Turkissa kuin Suomessa. Suomen talvet ovat itselleni aina rankkoja, muutun hirveäksi noita-akaksi pimeyden tullessa. Joten miksi en siis viettäisi sitä aikaa jossain muualla, kun siihen on mahdollisuus? Olen jopa harkinnut lentoemännäksi ryhtymistä. Monet turkkilaiset lentoyhtiöt rektytoivat lentoemoja todella usein, melkeinpä ainoina vaatimuksinaan englanninkielen taito, Turkin kansalaisuus ja lukion päättötodistus.

En ole ikinä pitänyt paikallaan istumisesta, haluaisin koko ajan olla kokemassa jotain. Jos minulle vain tarjoutuu mahdollisuus sekä asua Turkissa, että ''kiertää maailmaa'' lentoemona vuoden ajan, niin olen enemmän kuin valmiina tarttumaan tilasuuteen. Hukkaan en halua ehdottomasti vuosiani heittää, ja kerranhan tässä vaan eletään, joten miksi ei ottaa siitä iloa irti kunnolla! Tällaisia ajatuksia on pyörinyt viime aikoina päässäni, koska tässä viimeisen parin kuukauden aikana olen jotenkin sisäistänyt sen, että elämä on tässä ja nyt, ei vasta ''sitten kun''. Nyt pitää elää kun on siihen mahdollisuus, sitten kolme- tai nelikymppisenä ei luultavasti ole enää yhtä vapaa tulemaan ja menemään jos lapset pyörivät jaloissa. Eihän sitä voi tietää, mutta mielelläni haluaisin lapsia ''sitten isona'', ja lasten kanssa ei oikein voi ottaa ja lähteä silloin kun itselleen sopii. Niinpä olen heivannut nurkkaan kaikki tekosyyt. ''Sitten kun on opiskelupaikka'', ''sitten kun valmistun'', ''sitten kun on työkokemusta'', ''sitten kun on rahaa'', ja bullshit sanon minä! Tätä menoa meikäläinen hokisi vielä kiikkustuolissakin sitten kun. Vuosi ei ole pitkä, mutta ei lyhytkään aika, eikä sitä missään nimessä kannata heittää hukkaan. Kolmen viikon päästä siis selviää, kirjoitetaanko tätä blogia mahdollisesti kohta toiselta puolelta maapalloa.