-my happy place-

Jokaisella on varmasti jokin paikka, johon mennessä tuntuu siltä että siellä voisi viettää vaikka koko loppuelämänsä. Minulle se paikka on Egeanmeren rannalla. Uskon myös, että melkein jokaisella on ollut jossain vaiheessa elämäänsä pohdintoja siitä, mitä oikein haluaa elämällään tehdä. Niin minullakin.

Pitkäaikainen haaveeni aina lapsesta asti on ollut edistää ihmisoikeuksia ja työskennellä niiden parissa tavalla tai toisella. Se tuntuu itselleni tärkeältä, että pystyn omalla elämälläni auttamaan muiden elämää.

Kuitenkin, jok'ikinen kerta kun olen Egean alueella, ajatuksiini hiipii pieni mutta. Sen ehkä ymmärtää, jos menee johonkin egealaiseen pikkukylään juttelemaan paikallisten kanssa. Istuu pieneen ravintolaan, räsäisine pöytine ja tuoleineen, mutta ruoka on mitä maittavinta, seurasta puhumattakaan. Kuuntelee kun katusoittajat kulkevat pöydästä toiseen. Ihailee satamaan kiinnitettyjä veneitä vieri vieressä, melkein loputtomiin. Istuu merenrannalle juomaan iltateet, kuuntelee vain aaltojen lyöntiä vasten kallioita ja katselee auringonlaskua.

Silloin, aina välillä, mielessäni käy, mitä jos asettuisinkin tänne? Mitä jos unohtaisin kaiken mitä minulta odotetaan, jatkokoulutus, työelämä, arvostettu ura, ja asettuisin tänne, aaltojen keskelle?

Voisin vaikka ruveta pitämään pientä majataloa. Ei mitään isoa tai priimua, vaan meikäläisen kaltaisille mattimeikäläisille jotka vain etsivät matkansa ajaksi kattoa päänsä päälle ja ehkäpä opastusta kaupunkiin. Voisin viedä halukkaita sukeltamaan. Kiertää näyttämässä sitä niin rakasta kaupunkia.

Olisinko itsekäs? Olisinko itsekäs, jos päättäisinkin itse nauttia elämästä niin kuin hyvältä tuntuu, unohtaisin muiden huonompiosaisten auttamisen? Siltä se tuntuu.

Jok'ikinen käynti Egealla on taistelua sisälläni. Taistelua siitä, mitä minä oikeasti haluan. Toistaiseksi olen tyytynyt pariin vuosittaiseen käyntiin, mutta kuinka pitkälle se riittää? Haluanko odottaa eläköitymiseen asti, joka saattaa olla vielä yli 40 vuoden päässä, olenko edes elossa enää silloin?

Tiedän, että elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista sielläkään. Olen itse aikaisemminkin työskennellyt turismin parissa kolme vuotta, ja tiedän millaista arki on. Mutta pakko kyllä myöntää, olen kyllä ollut onnellisimpina juuri ne kolme vuotta turismin parissa. Vaikka töitä tehtiin melkein ympärikellon, aamuseitsemästä iltakymmeneen. Ilman vapaapäiviä sesongin ajan. Palkka oli surkea. Ja silti. Silti se oli mahtavinta aikaa elämässäni.

Haluan uskoa, että meillä jokaisella on joku tarkoitus tällä maapallolla. Että tulimme tänne jotain varten. Minä olen vahvasti aina uskonut, että minun tarkoitukseni on auttaa muita. Niitä, joilla ei ole mahdollisuutta itseänsä auttaa. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen jo pitkään.

Mutta aina kun kone laskeutuu ja pääsen vetämään keuhkot täyteen sitä ihanaa Egean ilmaa, tunnen kosteuden ihollani, tutut hajut nenässäni. Se, kun kotiin saapumisen tunne täyttää koko kehon.

Miksi en voisi asua siellä, missä olen onnellisimmillani?

Niin, olisinko paha ihminen, jos unohtaisin muut, ja asettuisin elämään päämäärätöntä elämää, niin rakkaassa paikassa?