-elonmerkkejä rauhan tyyssijasta-

Pääsykokeet oli ja meni, ja meikäläinen jäi tänä vuonna rannalle ruikuttamaan. Tässä on ollut nyt jo kohta kuukausi aikaa sulatella asiaa, joten enää fiilikset eivät ole niin maassa. Sen sijaan olen alkanut suunnitella tulevaa vuottani ja sitä, mitä sen kanssa oikein haluan tehdä. Tiedossahan oli, että ensimmäisellä hakukerralla hyvin harva pääsee sisään ja olin jo osannut varautuakin siihen. Mutta koska kuitenkin aion hakea uudestaan ensi vuonna, en voi enää ottaa ja repäistä lähtemällä Turkkiin vuodeksi kuten aikaisemmin (ja vaikuttaahan tuon paremman puoliskonkin läsnäolo asiaan).

Toisin sanoen olen taas "tyhjän päällä" vuoden ajan. Lukeminen kokeisiin on oikeasti täysipäiväistä hommaa, vaikka sitä tuntuu olevan monen vaikea uskoa. Mikä taas tarkoittaa sitä, että en voi aloittaa mitään täysipäiväisiä töitä. Olenkin etsiskellyt jotain osa-aikaista työtä niin, että lukemisellekin jäisi aikaa. Koska rehellisesti sanottuna, en halua enää viettää yhtään enempää ylimääräistä välivuotta kuin on pakko, joten toivoisin että tämä jäisi nyt viimeiseksi. Ja eikös sen jo sanontakin kerro, että kolmas kerta toden sanoo. Ei se sitä kuitenkaan muuksi muuta, että välivuodet (tahtomatta pidetyt) ovat perseestä. Kun haluaisi jo päästä eteenpäin kohti sitä unelmaa jota tavoittelee, ja jääkin paikoilleen junnamaan. Tuskin sitä kukaan toivoo. Eri asia, jos ei vielä tiedä mitä elämältään haluaa, ja viettää vuoden itseään tutkiskellen, kuten tein ensimmäisen välivuoteni aikana Turkissa. Mutta sitten kun se oma visio on selkeytynyt, olisi kiva päästä sitä toteuttamaan.

No, se saa nyt vielä vuoden odottaa. Vuosi on pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, mutta yritän ajatella että sitten kiikkustuolissa sillä ei sitten ole mitään merkitystä aloitinko opiskelut 22- vai 23-vuotiaana. Mikä taitaa sinänsä olla ihan tottakin, tai ainakin niin on mukava ajatella.

Olen nyt kesän ajan ollut kesätöissä ja olenkin juuri lopettelemassa töitäni. Vielä tämä viikko ja sitten se on ohi. Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä käymään Turkissa tässä välissä, niin että olisimme olleet nämä elokuun viimeiset kolme viikkoa siellä. No, niin kuin uutisistakin on saanut seurata, niin Turkki ei viime aikoina ole ollut rauhan tyyssija. Sydän syrjällään olemme täältä kauempaa seuranneet maan tapahtumia, odottaen että mitä seuraavaksi tapahtuu. Turkki on aina omaan makuuni ollut ihanan moderni maa itämaisella tvistillä, mutta viimeisten tapahtumien varjossa pelkään yhä entistä enemmän mihin suuntaan Turkki ajautuu. Lähteekö se seuraamaan samaa polkua itänaapureidensa kanssa, vai pääseekö se irti tästä kierteestä johon se on ajautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja lähtee jatkamaan kehitystä kohti "ihmisoikeusvaltiota"?

En tiedä, eikä näyttäisi oikeastaan kukaan muukaan tietävän, kaikki vain toivovat parasta. Itse en ole ikinä perunut herkästi Turkin matkojani. En vaikka maassa olisi ollut vähän levotonta, en vaikka olisi ollut useita pommi-iskuja, en niin minkään takia. Olen aina ollut sitä mieltä, että kuolla voi missä vaan ja ikuisessa pelossa ei vaan yksinkertaisesti voi elää. Toki maalaisjärki pitää pitää aina mukana ja välttää esimerkiksi pahimpia konfliktialueita, mutta en minä nyt toisesta rakkaasta kotimaastani voisi koskaan luopua. Uskokaa tai älkää, arki jatkuu sielläkin täysin normaalisti. En varmasti nytkään olisi matkaa perunut, mutta kuten olette varmaan lukeneet, Turkki on asettanut maastapoistumiskieltoja useille ammattiryhmille, ja paremman puoliskoni ammatti luultavasti löytyy myös tältä listalta. Varmaksi emme asiaa tiedä, emmekä tiedä sitäkään keitä kaikkia se koskee jos löytyykin. Osa sanoo, että se koskee vain Turkissa työskenteleviä, osa taas että kaikkia turkkilaisia. Toiset sanovat että maastapoistumiskielto ei koske niitä, jotka saavat työpaikaltansa lupalapun että saavat maasta poistua. Koska hän ei tällä hetkellä ole Turkissa töissä, ei hän tällaista lappua sieltä saa emmekä oikein tiedä miten muuten pystyisimme todistamaan että saa maasta poistua. Koska mikään ei ole varmaa, päätimme että on parempi olla ottamatta riskiä ja ottaa varman päälle, lykkäsimme siis Turkin lomaa myöhemmäksi, ehkä sitten talvella jos tilanne on tarpeeksi rauhoittunut?

Nyt kun emme siis pääse lähtemään Turkkiin, olemme katselleet muita kohteita. Olisi kivaa päästä edes johonkin lomailemaan, vaikkakaan ei ihan noin pitkäksi aikaa. Kun ottaa huomioon hintatason eron Turkin ja esimerkiksi muiden Euroopan kohteiden välillä, viikonkin loma on ihan tarpeeksi. Haaveilin jossain vaiheessa rantalomasta, mutta koska Turkissa on mahtavia rantoja ja sinne päästessäni pääsen aina kunnon rantalomaa viettämään, ajattelin että tämän loman voisikin käyttää sellaiseen mitä ei normaalisti tekisi. Varasimme liput siis viikoksi Budapestiin, tiedossa on siis kunnon kaupunkiloma! Ottaen huomioon sen, että aikaisemmat reissuni muualle Eurooppaan koostuvat viikon kouluretkestä Saksaan, Düsseldorfiin, ja viikon uintileiristä Kreikkaan, Kosille, voin kertoa että olen erittäin innoissani tulevasta matkasta! Olemmekin tehneet onnistuneesti matkasuunnitelman viikoksi kohteina Budapest - Bratislava - Wien, joista yhdessäkään meikäläinen ei ole aikaisemmin käynyt! Parempi puolisko on aikaisemmin itse käynyt Wienissä, mutta toki käy siellä uudestaan minun mielikseni. Onhan kyseessä mahtava kaupunki ja ihan must-kohde, hölmöähän olisi jättää se välistä, kerta siellä päin ollaan!

Summa summarum, tämä vuosi tullaan pysymään tiukasti Suomen maaperällä ja panostamaan omiin unelmiin, sekä minun että paremman puoliskon osalta. Hänelläkin on omat opiskelunsa tehtävänään, kun tuli erikoistumaan Suomeen, itselläni taas riittää puuhaa pääsykokeisiin valmistautumisessa. Voi kuinka joskus haaveilenkaan että pääsisi taas viettämään huolettomampaa elämää Istanbulissa tai sitten etelämmässä Turkissa, varsinkin viime vuotta ja sitä edeltäviä sukellusvuosiani ajatellassa välillä nousee tunteet pintaan. Kuitenkin faktat on aina faktoja ja tällä hetkellä ei ole miltään kannalta järkevää lähteä täältä yhtään mihinkään, toistaiseksi. Tosin, olen aina ollut enemmän tunteet kuin järki edellä kulkeva, joten saa nähdä mitä tästäkin loppujen lopuksi tulee.

Kuvat taas ympäri ämpäri rakkaasta Istanbulista otettuja.

-oman elämänsä her...moromahdus-

Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olin Istanbulissa, vaikka vastahan puoli vuotta sitten tulin takaisin Suomeen. Katselen vanhoja kuvia kameran uumenista ja mietin että hitsi, tuollakin tuli käytyä ja tuokin nähtyä. Ja tuntuu siltä että siitä kaikesta olisi jo iäisyys. Samaten Suomeen palaamisestakin; elämä on alkanut rullamaan omaan tahtiinsa, töiden ja opiskelujen parissa. Tunne-elämän puolellakin on ollut huimia muutoksia, instagramiani seuraavat tietävätkin jo että meikäläisen elämässä haahuilee nykyään mukana myös parempi puolisko. Monenlaisen mutkan jälkeen päädyimme lopulta siihen, että voimme jatkaa yhteiseloa ainakin toistaiseksi Suomessa, ainakin niin kauan että itsekin saan koulut käytyä loppuun ja katsotaan sitten mihin siitä suunta jatkuu.

Paluu arkeen tapahtui muutenkin aika nopeasti. Jotenkin minusta tuntuu, että vietän aikalailla tylsempää elämää Suomessa ollessani, tai ainakin hyvin rutiininomaista sellaista. Aamulla töihin, illalla opiskelemaan, kotiin nukkumaan ja sama rumba uudestaan. Eikä tuo pimeys ja kylmyys helpota asiaa ollenkaan, vaikka normaalisti talvesta kovin pidänkin niin mieluusti suht aurinkoisesta sellaisesta, kiitos. On tässä kerran jos toisenkin vilahtanut mielessä äkkilähdöt sun muut, mutta rahaa pitää säästää ja töistäkään ei saa vapaata noin vain. Onneksi siihen tuli nyt muutos! Olkoonkin että vain viikoksi, mutta onnistuin kinuamaan vapaata itselleni viikon verran maaliskuun lopussa, eli vajaan kolmen viikon päästä pääsen taas käymään rakkaassa Istanbulissani. Haluaisin kovasti jäädä pidemmäksi aikaa ja käydä muissakin paikoissa, mutta arjen velvoitteet rajoittavat sen verran että viikon on nyt pakko riittää. Elättelen edelleen toiveita että kesällä olisi enemmän aikaa (ja rahaa..) lähteä reissamaan vähän pidemmäksi aikaa ja eri paikkoihin, sen näkee sitten. Mutta ainakin nyt meikäläisen bongaa Istanbulista viikon ajan, päästään vähän tasoittamaan ikävää keskenämme.

Ja loma kyllä tulee ihan tarpeeseen. Meikäläinen on nimittäin kiikkunut otsikon mukaisesti hermoromahduksen partailla viimeiset pari kuukautta. Vai olisiko trendikkäämpää puhua burn-outista? Mene ja tiedä. En sitä ole aikaisemmin julkisesti postauksissani kertonut, ainoastaan jonkun kysyessä vastannut kommenteissa, mutta minähän siis haen tänä vuonna opiskelemaan lääkikseen. Ja voi pojat mitä se vaatii. Tai siis toki olin tietoinen että se vaatii täyden 110% keskittymisen ja oman elämän jättämisen täysin sivukoppaan, mutta silti se tuli yllätyksenä kuinka raskaalta se voi fyysisesti ja henkisesti tuntua. Useillekaan ei luultavasti ole tuttua kuinka lääkiksen pääsykokeisiin valmistaudutaan; nykyäänhän ei ole erikseen mitään pääsykoekirjallisuutta, vaan sisäänpääsyyn vaaditaan lukion kemian, biologian ja fysiikan oppimäärän laaja osaaminen. Laaja siksi, että kokeessa ei suoraan kysytä kysymyksiä aiheisiin liittyen, vaan sinun tulee osata soveltaa oppimaasi tietoa. Ja sekös passaa tällaiselle keltanokalle joka skippasi aikoinaan lukiossa kaikki muut paitsi pakolliset kurssit noista aineista! :D

Taustani on siis aika heikko. Lukiossa kävin toki pakolliset aineet muiden mukana, mutta kun tuli aika valita valinnaisia, valintani kallistuivat huomattavasti (ja ymmärrettävästi) enemmän sen aikaisiin mielenkiintoihini. Kieliin ja muihin reaaleihin, yhteiskuntaoppiin ja mitä nyt olikaan. Mutta luonnontieteitä en valinnut, en silloin ajatellut niitä koskaan tarvitsevani. Vaan niin se mieli muuttuu ja nyt vain haikailen niiden kurssien perään, jos vain olisin jaksanut valita ne. No, jossittelu ei enää auta, joten piti keksiä jotain muuta. Olen aika huono opiskelemaan itsenäisesti. Osaan kyllä aikatauluttaa ja tehdä suunnitelmat, mutta tarvitsen mieluusti jonkun selittämään asiat minulle ensin ennen kuin opiskelen asian itse syvemmin. Näin ollen suuntasin tammikuussa kohti kurssia; ja siitä asti elämä onkin ollut yhtä opiskelua. Ja siis ihan kirjaimellisesti. Aamulla lähden töihin, töistä kurssille, kurssilta kotiin ja kotona kertausta. Toisin sanoen ensin käydään kurssilla asiat läpi, jonka jälkeen tulen kotiin, mahdollisesti syön jotain pitkän päivän jälkeen, opiskelen vielä itsenäisesti, sitten pehkuihin ja seuraavana päivänä sama rumba uudestaan. Sitten kun olen vapaalla, joko opiskelen tai sitten ajattelen sitä kuinka minun pitäisi olla opiskelemassa. Koska kerroin että omat pohjatietoni ovat heikot, voitte vain kuvitella miltä tuntuu opiskella fresh-out-of-lukiosta tulleiden tietovirtuoosien seassa. Kaikki kurssit käytynä, mahdollisesti kirjastosta einsteinin suhteellisuusteoriaa tukevia opuksia lainattuna ja itsenäisesti plärättynä, valmiina taistoon. Ja sitten joukossa istun minä. Kyselen kysymyksiä jotka muiden korvaan kuulostavat siltä kuin tiedustelisin paljonko on kaksi plus kaksi. Ja hei opettaja, mikä ero tällä E:llä ja tällä E:llä olikaan. Toinen merkkaa energiaa ja toinen sähkökentän voimakkuutta. Jaahas, mites erotan ne? Et mitenkään. Aha? Ne pitää vaan tietää. Selvä, kiitos. Ja taas mennään eteenpäin.

Eteenpäin puuskutetaan sellaista vauhtia että juoksuun tottumattomalle sauvakävelijälle tekee kipeää. Tai oikeastaan sauvat lens jo aikoja sitten pitkin maita ja mantyja ja nyt vaan toivotaan että puhti riittää loppuun asti. Koska joka päivä näen kuinka paljon edellä muut ovat, tajuan joka kerta yhä enemmän kuinka paljon enemmän töitä se minulta itseltäni vaatii. Ja tulen kotiin ja opiskelen lisää. Ja seuraavana päivänä taas lisää. Sitten koittaa vapaapäivä(/t), ja pitäisi yrittää rentoutua. Mutta kun ei voi. Käyttää senkin ajan opiskeluun. Jossain vaiheessa tajuaa että ei voi lukittautua kotiin ja odottaa että kasvattaa juuret maahan vaan olisi terveellistä tehdä jotain muutakin. No, sitten laitetaan kirja sivuun ja tehdään jotain muuta. Mennään vaikka luistelemaan. Harrastin pienempänä taitoluistelua joten luistelu on aina ollut minulle mieluisaa ajanvietettä. Mutta ei. Luistellessakin pää on täynnä mietteitä. Minun pitäisi olla kotona lukemassa. Tässä menee hyvää lukuaikaa sivusuun. Muut ovat jo kuinka edellä. Minun pitää k-i-r-i-ä. Ja tadaa, jotain muuta tuli tehtyä fyysisesti, mutta aivot jäivät henkisesti sinne kotiin juurtumaan. Ja auttoiko tämä palautumaan? No ei. Ei vielä luovuteta! Seuraavaksi koittaa uusi päivä. Vapaapäivä. Aloitetaan rauhallisella aamupalalla. Päätetään että tänään heitetään ranttaliksi. Ei edes avata kirjaa. Siirrytään olohuoneen sohvalle pötköttelemään, avataan vaikka joku kiva leffa tai mikä tahansa aivotnarikkaan-sarja. Ihan sama. Kunhan ei tarvitse ajatella. Tuijotetaan ruutua seuraavat puoli tuntia. Koko ajan mielessä soi oma tunnusmusiikki: Voisit käyttää tänkin ajan opiskeluun. Pitäis käyttää tääkin aika opiskeluun. Tässä menee hyvää aikaa hukkaan. Ja sitten stressataan kuinka kello käy ja kohtalokas päivämäärä lähenee lähenemistään ja SINÄ TÄSSÄ VAAN TUIJOTAT HEMMETIN FRIENDSEJÄ. 

En tiedä miksi tätä tilaa kutsutaan, mutta mieluisa se ei ole. Mitä tahansa ikinä tekeekin, aivojen nurkassa raksuttaa aina ajatus opiskelusta, aina kalvaa syyllisyys siitä että ei ole juuri nyt opiskelemassa koska p-a-k-k-o. Se vaikuttaa kaikkeen olemiseen. Olen töissä asiakaspalvelussa joissa meillä on tietynlaisia tulostavoitteita; voitte vain kuvitella, mitä stressaamiseni tekee keskittymiskyvylleni. Töissä tulokset tippuu ja sitten stressaan siitäkin että sielläkään ei pärjää. Ja oravanpyörä on valmis. Toisenlaista painetta tuo se, kuinka päivä päivältä henkilömäärä joka tietää hakemisestani lisääntyy. Olen yrittänyt pitää tiedon salassa, niin että ainoastaan oma lähipiiri on siitä tiennyt. Tiedättehän, mitä useampi siitä tietää, sitä useampi siitä kyselee, ja mikä tärkeintä, mikäli ovet eivät avaudu, niin sitä useammalle joudut sen kertomaan. Se on ehkä yksi suurimpia pelkojani. Joudun taas kerran selittämään kaikille kuinka taas kerran epäonnistuin jonkun suhteen. Sen takia haluaisin että vain muutamat tietäisivät aikomuksistani, mutta pyörät pyörivät ja linnut laulavat ja niin edelleen.

Huh. Tulipas nyt vuodatettua. Ihan hyvä sinänsä, koska vähän vielä jos tätä olisin pitänyt sisälläni niin olisin varmaan räjähtänyt uudeksi seinämaaliksi kodin seinille. Vielä pari kuukautta jäljellä tätä hullunmyllyä, mutta ymmärrätte varmaan miksi kaipaan kipeästi lomaa tähän väliin rakkaassa Istanbulissa. Kaipaan sitä turkkilaista rentoa ympäristöä, kuinka asiat vain soljuvat ajallaan, ei tarvitse olla niin tarkka aikataulujen suhteen, voi mennä kuljeksimaan vilkkaille kaduille, käydä basaareilla, mennä haistelemaan meri-ilmaa Bosporin salmelle, ylipäätään vain olla siinä hetkessä. Ja sitä jos mitä kaipaan. Olemista ilman paineita, edes jos sen muutaman päivän saisin.

-valmiina aloittamaan-

Än-yy-tee nyt. Nyt se alkaa, nimittäin elämä täällä Suomessa. Melkein kolme viikkoa olen ehtinyt täällä oleilla ja edelleen on innostunut fiilis tästä vuodesta. Okei, koneesta pois astuessa saattoi iskeä pieni todellisuus vasten kasvoja, sen verran iso ero säässä oli. Istanbulin päässä olin laittanut päälle farkut ja t-paidan ajatellen että Suomessa ei vähemmällä pärjää, ja hikoilin kuin pieni sika Istanbulin päässä aina lentokoneeseen asti. No, Helsingissä taas hytisin näissä kamppeissa ja kaivelin jo epätoivoisena matkalaukusta takkia esille. Vaikka rehellisesti sanottuna, on näitäkin kelejä ollut ikävä. Sitä, että pelkästään paikallaan olemisesta ei hikoile niin paljoa että täytyy rampata suihkussa kahdesti päivässä. Tälläkin hetkellä ulkona sataa ja lämpöä taitaa olla +12 astetta, mutta sateen ropinan kuuntelusta on jo niin pitkä aika että tätä on oikeasti ehtinyt tulla ikävä. Luen nämä tekstit sitten uudestaan kun parin kuukauden päästä manaan Suomen sateisen syksyn alimpaan helvettiin.

Mutta muuten elämä rupeaa pikkuhiljaa asettumaan uomiinsa. Töitä on vihdoin löytynyt ja aloitin koulutuksen jo kolmisen viikkoa sitten, jeij! Asunnon etsintäkin on jo kovassa käynnissä, toistaiseksi kun majoitun vielä vanhempieni luona kunnes saan työt aloitettua ja sopivan asunnon löydettyä. Olen kyllä iloinen että töitä järjestyi, samanlaista toimistotyötä se on kuin aikaisempikin työni, mutta työilmapiiri on mahtava joten odotan oikeastaan innolla aina töihin lähtemistä. Tuo semmoista mukavaa rytmiä ja rutiinia arkeen mitä viimeisenä vuonna ei erityisesti ole ollut.

Kahvia suomalaiseen tapaan..

...ja turkkilaiseen tapaan!

Sen sijaan koulu rupeaa stressaamaan jo ennen kuin on edes alkanutkaan. Tarkoitus olisi aloittaa valmennuskurssilla ensi vuoden puolella, ja siihen mennessä pitäisi kerrata kaikki tarvittavat asiat. Vuosi on pitkä, mutta silti erittäin lyhyt aika. Joskus, tai oikeastaan aika usein, iskee epäilyksen kipinä että tuleeko tästä mitään ja pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja harkita muuta uraa. Se menee kyllä ohi, mutta takaraivossa on aina pieni epäilys siitä että onko minusta tähän. Tietenkään sellaisia ei saisi ajatella mutta minkäs teet, ihmisiä tässä ollaan.

Yksi parhaita brunsseja joilla olen käynyt, vetää jopa melkein vertoja turkkilaiselle aamupalalle,
löytyy nimittäin Fazer Cafesta, voin lämpimästi suositella jokaista käymään kokeilemassa!

Muuten Suomeen paluuni on ollut suht kivuton. Vaikka ajatuksena se tuntuu edelleen oudolta. Vielä pari viikkoa sitten istuskelin Bosporin rannalla, nyt taas tuijotan ikkunasta metsämaisemaa. En ole vielä täysin sisäistänyt sitä että en ole tällä kertaa täällä vain käymässä vaan palannut ainakin toistaiseksi pysyvästi takaisin. Vie aikansa ennen kuin palaset asettuvat paikoilleen. Rakastan järvenrannalla haahuilua, metsäpoluilla kulkemista ja muuten vain kauniista luonnosta nauttimista yli kaiken. Pakkohan se on silti myöntää, että Istanbulin hektistä elämääkin tulee silloin tällöin ikävöityä. Sitä, että ihmisiä näkee kaduilla aina, lähti ulos sitten mihin kellonaikaan tahansa. Sitä, että vaihtoehtoja oli loputtomiin mitä tehdä päivän aikana. Onhan niin täälläkin, mutta tietysti paljon rajoitetummin. Turkissa auta armias jos kahvilat menisivät lauantaisin kiinni kuudelta, kahdeksalta tai yhdeksältä. Lauantaisinhan nimenomaan on aikaa lähteä istumaan iltaa kavereiden kanssa, ja kahvilat ovat auki helposti 12 tai yhteen asti, baarit ovat sitten asia erikseen. Eli jonkinlaista kaipuuta kyllä löytyy, mutta niinhän se aina on muuttaessa paikasta toiseen. Pikkuhiljaa päivät alkavat kulkemaan normaalisti omaa tahtiaan eteenpäin, nyt kun keskittyisi vain opiskelupaikan saavuttamiseen niin eiköhän loput tule itsestään.

-uudet alut-

Niin. Niitä tuntuu olevan vähän kaikilla ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Uusia alkuja tarvitaan aina jotta jokainen pääsee jatkamaan matkaansa siihen suuntaan mihin haluaa. Tällaisina aikoina aina aika ajoin pysähtyy miettimään sitä, mitä kaikkea elämä onkaan jo tuonut tullessaan ja mitä kaikkea sillä on vielä mahdollisesti tarjottavanaan. Ei alun välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä, että pistää koko elämänsä uusiksi, vaan pienetkin muutokset voivat tuoda sitä toivottua töytäisyä kohti oikeaa suuntaa elämässä.

Vuosi täällä Istanbulissa kului aivan luvattoman nopeasti. Ikävä Suomeenkin on jo kova, mutta Istanbulilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. Se on se kaupunki, jonka suloisilla kujilla voi harhailla päiviä ja siltikin löytää aina reittejä joita ei ole vielä koskaan nähnyt. Se on se kaupunki, joka tarvittaessa tarjoaa täydellistä hiljaisuutta, mutta tarvittaessa myöskin sitä suurkaupungeille ominaista äänten sekamelskaa. Täällä voi lähteä meren äärelle rauhoittumaan tai kivuta korkeisiin rakennuksiin ihailemaan kaupungin vilskettä. Täällä voi ihailla sitä elämää mitä Suomessa ei tule väkiluvun eikä kulttuurinkaan puolesta koskaan näkemään, mutta kuitenkin tietäen että aina pääsee tarvittaessa pakoon omaan koloonsa.

Istanbul jättää aina jälkensä siellä vieraileviin ihmisiin. Kaikilla se ei ole niin suuri, mutta jälki kuitenkin. Eräs tuttavani aikoinaan tokaisi että Istanbul on sellainen kaupunki jota joko vihaa tai rakastaa, välimaastoa ei oikein ole. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Istanbul hyvin harvoin jättää ketään täysin neutraaliksi. Oli kyse sitten ulkomaalaisesta tai paikallisesta, kaikilla on jonkinlaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Itse kuulun jälkimmäisiin, jotka ovat menettäneet sydämensä tälle lännen ja idän yhdistävälle kaupungille.

Vaikka tällä hetkellä Suomeen palaaminen tuntuukin järkevimmältä, niin tuntuu silti haikealta jättää Istanbul taakse. Vuosi on lyhyt aika tällaisessa paikassa, veikkaan että vuosikymmenkään ei vielä riittäisi. Vuoden aikana on tullut nähtyä niin paljon uusia paikkoja, joiden olemassa olosta ei ole ollut harmainta aavistustakaan. Tutustuttua paljon uusiin ja sitäkin ihanempiin ihmisiin, joita ei olisi osannut arvatakaan tuntevansa vielä viime vuonna. Koettua paljon sellaisia muistoja, joita sitten vanhana kiikkustuolissa voi muistella että kyllä minä silloin nuorempana näinkin tein.

Nyt kun on enää neljä päivää aikaa lähtöön, olen ruvennut aikatauluttamaan päiviäni erittäin tarkasti. Aikaisemminhan sillä ei ollut niin väliä ja kotona loikoilu oli mukavaa, kun aikaa oli kuitenkin loputtomasti. Nyt kun sitä ei enää olekaan, tuli pakottava tarve käydä monessa paikkaa vielä "viimeistä" kertaa. Viimeistä heittomerkeissä siksi että tokihan minä vielä takaisin tulen, mutta tunnen jotenkin pakottavaa tarvetta hyvästellä Istanbul kunnolla ennen kuin täältä taas lähden. Käydä vielä viimeisen kerran Istiklal kadun vilinässä ihailemassa tuhansia erilaisia ihmisiä kävelemässä vieri vieren. Käydä Bosporin salmella ihailemassa Euroopan ja Aasian välistä pientä kuilua, kalastajia joka päiväisissä hommissaan ja lenkkeilijöitä musiikit korvissaan.

Ei tästä kaupungista kirjoittamalla asiat lopu. Nytkin olen antanut ajatuksen virrata ja kirjoittanut mitä mieleen tulee, ja siltikin asiaa tuntuu olevan aina vaan lisää. Sellainen kaupunki se on se Istanbul. Vie mielenkin mennessään. Varsinkin nyt muuton partaalla on tullut ajateltua täällä vietettyä vuotta vieläkin tarkemmin. Mitä kaikkea olenkaan saanut kokea vuoden aikana, ja mitä tulevana vuonna olisi taas edessä. Pitää osata olla kiitollinen asioista jotka on omalle kohdalle sattunut, ja olen enemmän kuin kiitollinen että pääsin viettämään vuoden täällä. Seuraavaksi mietitään, mitä tuleva vuosi Suomessa tuo tullessaan, toivotaan tietenkin vain pelkkää hyvää. Hiukan jännittää taas takaisin paluu, mutta on tässä jo ehtinytkin tulla ikävä lumista talvea. Toivon vain että elämä rullaa eteenpäin niin kuin suunniteltu.

Keskiviikkona kävin yhdellä Istanbulin prinssisaarista, toisiksi suurimmalla saarella nimeltä Heybeliada eli Heybelin saari. Saarilla ei ole autoliikennettä ollenkaan vaan liikkuminen hoidetaan kirjaimellisesti hevosvoimin tai sitten kävellen tai pyöräillen, meikäläinen valitsi viimeisen vaihtoehdon jotta pääsin kiertämään saarta oman mielen mukaan rauhassa. Se oli mukava irtiotto Istanbulin hektisestä arjesta, saarella on nimittäin aivan erinäköistä kuin mitä kantakaupungissa. Aivan kuin pieni kylä jota reunustaa vihreät metsät ja sininen meri. Siellä sielu lepää ja koin pitkästä aikaa yhden mukavimmista päivistä, vain pyöräillen ympäri saarta, tutustuen sen eri teihin, syöden persikoita ja kovan nälän iskiessä ostaen basaarilta leipää jonka väliin saa valita haluamiansa täytteitä. Näin jopa yhden muuttolintulauman, siinä istuessani ja katsellessani näitä lintuja tiedostin että itsekin olen kohta muuttomatkalla samaan tapaan näiden lintujen kanssa, ja ajattelin että kyllä se muuttaminen tekee hyvää niin ihmisille kuin eläimillekin. Tuli tunne että nyt voi päästää irti vanhasta ja jatkaa kohti uutta. Tällaisia päiviä pitäisi olla useammin.