-paluu juurille-

No niin, aloitetaanpas sitten Turkin matkan purkaminen. Ensimmäiseltä viikolta ei ole paljoakaan kuvamateriaalia, koska niin kuin sanoin, ensimmäisellä viikolla oli bayram eli ramadanin päättymisjuhla, jonka ajaksi ajoimme pieneen kylään nimeltä Mucur josta isäni on kotoisin. Bayramin aikaan Turkissa on tapana käydä kyläilemässä vanhempien sukulaisten luona, ja nyt en siis puhu mistään Suomen tyylisistä kahvitteluista. Oi, ei.

Bayram päivänä saatat käydä kylässä parhaimmillaan kymmenessä eri paikassa; jokaisessa paikassa sinulle tarjotaan vähintään teetä, joskus myös turkkilaista kahvia, ja mukana tulee aina jotain syötävää, sekä makeaa että suolaista. Ensimmäisessä, toisessa ja vielä kolmannessakin paikassa se on ihan ok, mutta kun olet ehtinyt kiertää jo kuusi eri taloa, alkaa maha protestoida vastaan. Ja yritäpä selittää sitä talon emännälle; ei pienintäkään mahdollisuutta. Verinen loukkaantuminen seuraa automaattisesti syömättä jätettyjä ruokia. Niinpä pakon sanelemana pistät joka paikassa edes vähän jotain suuhun. Aamu kymmeneltä aloitetut vierailut päättyvät noin yhden aikaan yöllä, jonka jälkeen sama rumba odottaa sinua seuraavana päivänä, kolmen päivän ajan, bayram kestää nimittäin kolme päivää.

Koska koko ensimmäinen viikko meni lähinnä juostessa paikasta toiseen, ei minulla ole paikan päältä ollenkaan kuvia, mikä nyt jälkeenpäin harmittaa. Kyllä sitä varmasti olisi ollut (ehkä?) sekunti aikaa pysähtyä ottamaan kuvia ympäristöstä, niin harvoin kun siellä tulee käytyä. Sen sijaan otin kuvia ajomatkalla sinne ja takaisin, menimme nimittäin koko matkan Istanbulista Mucuriin autolla. Reissu kesti noin seitsemisen tuntia, mutta oli täysin sen väärti. Jos rehellisiä ollaan, niin tykkään matkustaa Turkin sisällä paljon mieluummin autolla kuin lentokoneella. Loppujen lopuksi välimatkat eivät ole mitenkään mahdottomia ja siinä samalla tulee nähtyä aivan mielettömän hienoja maisemia ja paikkoja, jotka lentokoneella matkustaessa jäisivät täysin näkemättä. Kaikki kuvat on siis otettu auton kyydissä, minkä takia osa on hiukan heilahtaneita, mutta tärkeintä on että se hyvä tunne ja henkeä salpaavat näkymät välittyvät myös sinne eteenpäin.

Reissu oli itselleni kaikin puolin erittäin tunteikas. Ei pelkästään siksi, että isäni on sieltä kotoisin, vaikka se onkin yksi suurimmista syistä. Se, kun kävelet niitä samoja katuja pitkin joita isäsi on kävellyt lapsena, tai se, että kurkkaat sisään talon ikkunasta jossa isäsi perhe ennen asui. Se jos mikä palauttaa maan pinnalle. Vaikka elämässä kävisi mitä, aina pitää muistaa se mistä on lähtöisin. Kävimme myös deden (isän isä) ja babaannen (isän äiti) haudoilla. En ikinä saanut mahdollisuutta tutustua dedeen; hän menehtyi pari vuotta ennen kuin minä ehdin syntyä. Babaannen kanssa ehdimme kyllä nähdä, mutta hänkin nukkui pois ennen kuin ehdin täyttää edes kymmenen, eikä minulla siis ole hänestäkään kummoisia muistikuvia. Toivoisin kovasti että olisin saanut mahdollisuuden kasvaa molempien isovanhempien kanssa, mutta aina ei mene elämässä nallekarkit tasan. Sen sijaan yritin ammentaa tästä reissusta kaiken heihin liittyvän; missä moskeijassa dede kävi, mistä marketista babaanne osti ruokatarvikkeet, missä koko perhe asui, missä kävi koulua. Kaiken kaikkiaan, tämä reissu oli kirjaimellisesti paluu juurille.

-mukana pelissä jälleen-

Hei taas pitkästä aikaa kaikki elävät olennot ruudun toisella puolella! Olen viimeksi kirjoitellut yli kaksi kuukautta sitten, ennen kuin lähdin reissuun Turkkiin. No, tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, jonka takia päätin että blogi saa nyt odottaa kunnes aallot meressä hiukan laantuvat ja on aikaa ankkuroida taas uusia tekstejä kirjoittamaan. Käytän tässä kuvituksena kuvia Suomen kotipihasta, koska haluan säästää Turkki-kuvat myöhempiin postauksiin.

Niin kuin aikaisemminkin olen ehtinyt kertomaan niin opiskelupaikkaahan ei nyt sitten minulle yliopistosta irronnut. Sen jälkeen kun tulokset julkistettiin, alkoi kuumeinen pohtiminen siitä mitä seuraavana vuonna tulen tekemään. Töissä en halunnut jatkaa, koska vaikka työ olikin ihan mukavaa ja töitä ei ole helppo löytää näinä aikoina, se ei kuitenkaan ollut se juttu mitä haluan tehdä lopun ikääni. En siis halunnut tuhlata yhtä vuotta elämästäni ja myöhemmin sitten katua sitä etten tehnyt mitään. Niinpä irtisanoin itseni töistä 1.9 alkaen eli olen ollut nyt hyvää vauhtia melkein viikon työttömänä. Vaikka ajatus aluksi hiukan ahdistikin, on itse asiassa aika mukavaa että ei ole enää päivittäin paikkaa jossa on pakko olla tietyin kellonajoin, eikä tiedä mitä tekee ensi tai sitä seuraavassa kuussa.

Kolmen viikon lomani Turkissa sujui todella hyvin. Ensimmäisenä viikkona oli bayram, jolloin juhlistettiin ramadanin loppumista. Täksi ajaksi menimme isäni kotikylään jossa olen viimeksi vieraillut varmaan 10 -vuotiaana. Oli todella mukavaa päästä näkemään sukulaisia joita ei ole pitkään aikaan nähnyt ja kierrellä katuja joista koko suku on lähtöisin. Toisen viikon vietin kokonaan Istanbulissa, jolloin tuli kierreltyä koko vuoden edestä kaikki mahdolliset nähtävyydet ja kadut ja kujat. Kolmannen ja viimeisen viikkoni taas vietin Fethiyessä paremman puoliskoni luona. Kaiken kaikkiaan matka oli hyvin onnistunut, ja tulenkin kertomaan retkestä tarkemmin erillisissä postauksissa.

Tuon matkan aikana kuitenkin vahvistui yksi päätös yli muiden. Tulen viettämään seuraavan vuoden Turkissa, vaihdellen Istanbulissa ja Fethiyessä. Tarkoitus olisi lähteä tämän kuun 12. päivä, koska tuttavallani on häät 14. päivä joihin olen luvannut osallistua. Lähtöön on siis enää viikko aikaa, ja aijonkin käyttää tämän viikon hyvin hyödyksi Suomea hyvästellen. Tervetuloa siis kaikki seuraamaan vuottani Turkissa, saa nähdä minne kaikkialle tieni johtaa. Nyt kuitenkin kirjoittelen postaukset vielä kuukauden takaisesta Turkin matkastani ja viimeisistä päivistä Suomessa. Yritän tässä myös par'aikaa muokata blogin ulkoasua hiukan, joten älkää ihmetelkö jos kaikki näyttävät olevan päin prinkkalaa. Hasta la vista!

-ollako vai eikö olla-

Hei vaan kaikille täältä sateisesta Suomesta. No hyvä on, on sitä aurinkoakin näkynyt, mutta enimmäkseen jostain syystä vain sadetta. Sitä se tämä Suomen kesä taitaa olla. Sataa, ei sada. Mutta ehkä ihan hyvä näin, nimittäin kaikki se vihreys mitä Suomen kesässä eniten rakastan, on suurimmaksi osaksi näiden sateiden ansiota.

 

Kuin kaksi marjaa

Arki on lähtenyt rullaamaan normaalisti. Juhlat ovat jo takanapäin, ja maanantaina aloitan taas töissä kokopäiväisesti. Onneksi tässä on enää 7 viikkoa aikaa lomaan. Mutta vielä vähemmän aikaa, 3 viikkoa, on tulosten julkistamiseen. Kyllä, yliopistojen tulokset tulevat keskiviikkona 2.7, jolloin myös minä saan tietää mahdollisesta ensi vuoden opiskelupaikastani. Kirjoitin muutama kuukausi takaperin yrittäväni päästä sisään lääkikseen vuoden 2015 keväällä. No, paljon on tuosta päivästä muuttunut, ja syystä tai toisesta löysin itseni perjantaina Tampereen Yliopiston kansainvälisen politiikan pääsykokeesta. Linjahan on viralliselta nimeltään Politiikan tutkimus, mutta erikseen voi suuntautua valtio-oppiin tai kv politiikkaan. Siellä sitten ahersin minäkin, monen sadan muun hakijan joukossa, toiveena saada paikka ensivuodeksi. Pakko sanoa, että koe ei mennyt huonosti, mutta ei myöskään niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Sisäänpääsy ei vaikuta tällä hetkellä todennäköiseltä, joten siksi olenkin ruvennut miettimään, mitä oikein teen jos sitä opiskelupaikkaa ei nyt irtoa.

Siitä olen varma, että nykyisessä työpaikassani en halua jatkaa. Teen tällä hetkellä toimistotyötä, ja pakko sanoa, että se ei yksinkertaisesti ole sitä mitä työltäni haluan. Olen aina tiennyt pitäväni enemmän toiminnallisista töistä kuin pöydän ääressä istumisesta, mutta työn suhteen ei varsinkaan Suomessa sovi olla mitenkään valikoiva. Tulipahan ainakin sekin nähtyä ja kokemusta hankittua. Mutta mitäs sitten, jos työt loppuvat syyskuussa eikä opiskelupaikkaa ole? En haluaisi jäädä täysin tyhjänpantiksi, vaan olisi mukavaa käyttää se vuosi jotenkin hyödyksi. Olen miettinyt pitkään, että jos opiskelupaikkaa ei kuulu, niin meikäläinen lähtee Turkkiin. Kyllä, jep, uudestaan! Koska, miksi ei? Jos joka tapauksessa minulla on edessäni välivuosi, niin mieluummin käytän sen ajan Turkissa kuin Suomessa. Suomen talvet ovat itselleni aina rankkoja, muutun hirveäksi noita-akaksi pimeyden tullessa. Joten miksi en siis viettäisi sitä aikaa jossain muualla, kun siihen on mahdollisuus? Olen jopa harkinnut lentoemännäksi ryhtymistä. Monet turkkilaiset lentoyhtiöt rektytoivat lentoemoja todella usein, melkeinpä ainoina vaatimuksinaan englanninkielen taito, Turkin kansalaisuus ja lukion päättötodistus.

En ole ikinä pitänyt paikallaan istumisesta, haluaisin koko ajan olla kokemassa jotain. Jos minulle vain tarjoutuu mahdollisuus sekä asua Turkissa, että ''kiertää maailmaa'' lentoemona vuoden ajan, niin olen enemmän kuin valmiina tarttumaan tilasuuteen. Hukkaan en halua ehdottomasti vuosiani heittää, ja kerranhan tässä vaan eletään, joten miksi ei ottaa siitä iloa irti kunnolla! Tällaisia ajatuksia on pyörinyt viime aikoina päässäni, koska tässä viimeisen parin kuukauden aikana olen jotenkin sisäistänyt sen, että elämä on tässä ja nyt, ei vasta ''sitten kun''. Nyt pitää elää kun on siihen mahdollisuus, sitten kolme- tai nelikymppisenä ei luultavasti ole enää yhtä vapaa tulemaan ja menemään jos lapset pyörivät jaloissa. Eihän sitä voi tietää, mutta mielelläni haluaisin lapsia ''sitten isona'', ja lasten kanssa ei oikein voi ottaa ja lähteä silloin kun itselleen sopii. Niinpä olen heivannut nurkkaan kaikki tekosyyt. ''Sitten kun on opiskelupaikka'', ''sitten kun valmistun'', ''sitten kun on työkokemusta'', ''sitten kun on rahaa'', ja bullshit sanon minä! Tätä menoa meikäläinen hokisi vielä kiikkustuolissakin sitten kun. Vuosi ei ole pitkä, mutta ei lyhytkään aika, eikä sitä missään nimessä kannata heittää hukkaan. Kolmen viikon päästä siis selviää, kirjoitetaanko tätä blogia mahdollisesti kohta toiselta puolelta maapalloa.

-ylioppilas isolla Y:llä-

OHI ON!

Täällä kirjoittelee iki-onnellinen tuore ylioppilas, morjens! Juhlat oli ja meni, ja pakko sanoa että oli kyllä yksi parhaimmista päivistä elämässäni. Todella monet sukulaiset, tuttavat ja ystävät pääsivät tulemaan, mikä oli mielestäni aivan ihanaa. Olen sellainen ihminen joka rakastaa kaikenlaisia sukujuhlia, ja meillä on todella iso suku jonka näkeminen tuottaa aina samanlaista iloa, nykyään kun harvemmin tulee heitä enää nähtyä muuten kuin juhlien verukkeella. Ja olin aivan yllättynyt siitä kuinka ylpeitä kaikki minusta olivat! Olin varautunut kuulemaan kuittailua siitä että pikkusiskoni valmistui ensin, mutta kaikki olivatkin todella onnellisia siitä että jaksoin lukea loppuun asti enkä jättänyt kesken! Pakko sanoa että suku ei ehkä sittenkään ole pahin. Juhlat menivät pääasiassa sisätiloissa, lauantaina kun satoi kuuroina vähän pitkin päivää. Yritin valikoida tänne muutamia kuvia joista ei niin paljoa kasvoja näkyisi, vaikka kaikille kuvien julkaisu olikin ihan ookoo niin silti laitan mieluummin näitä ''ei-niin-paljastavia'' kuvia, mutta toivottavasti pääsette kiinni juhlatunnelmaan! Virallisiin Yo-kuvauksiin en mennyt ollenkaan, vaan valokuvauksen hoiti rakas ystäväni joka valokuvaa muuten vaan. Olen kyllä todella tyytyväinen lopputulokseen! Saatiin hyvät kuvat kiitoskortteihin, kehyksiin teetettäväksi (ja tietenkin sinne facebookkiin...), ja löytyypähän sieltä muutama ei-niin-virallinenkin kuva kuten tuo yllä oleva!

Isä ja äitihän ne siinä kiirehtimässä johonkin suuntaan..

Päivän ruususaldo! Yhteensä 25.

Olen nyt hiukan sanaton. Olin niin onnellinen sekä perjantaina kun lakin sain että lauantaina kun sitä juhlittiin, että jouduin oikein nieleskelemään onnenkyyneliä. Yksi ajanjakso elämässä on taas ohi. Lämmöllä sitten muistelen näitä päiviä vanhana kiikkustuolissa. Nyt voi ottaa vaan ihan rennosti! Elämä on aika ihanaa juuri nyt.




PS. Behind the scenes olkaa hyvä:

Tältä näyttää hyvää kuvauspaikkaa etsivä ylioppilas joka yrittää
kävellä kaiken kasvillisuuden seassa itsepäisesti korkkareilla.

-jännittää-

Niin se ihminen kasvaa. Vastahan olin vasta 16 -vuotias. Vuodet kuluvat silmänräpäyksessä. Juuri nyt elän todella epätodellisia tunteita. Aloitin lukion aikanaan 15 -vuotiaana. Olen nyt 20 kun valmistun. Tämä projekti on omalla kohdallani ollut niin pitkä. 5 vuotta. Silloin kun tein päätöksen lähteä Turkkiin töihin ja pitää välivuoden, olin tietoinen siitä etten tulisi valmistumaan samaan aikaan kuin muut ikäiseni. Mutta kun välivuosi venyi, en edes ajatellut valmistumista. Jossain mielen sopukoissa se toki oli. Valmistun sitten joskus. Se se oli. Ei ajankohtainen, ei päivämäärää, mutta kyllä joskus. Ja se joskus on nyt huomenna. Lakkiaiset pidetään huomenna illalla koululla, itse juhla vasta lauantaina. Mutta huomenna olen virallisesti ylioppilas. Huomenna lukio on virallisesti ohi. Pakko sanoa, että käyn läpi todella erilaisia tunteita juuri nyt. Koska se hetki, jonka olen odottanut koittavan niin pitkään, on huomenna. Se päivä, jolla ei koskaan mielessäni ollut mitään päivämäärää, on huomenna. Kaikki se uurastaminen viiden vuoden ajan, on ohi huomenna. Tämä on jotenkin niin sanoin kuvaamatonta. Koska puskiessani läpi kurssin toisensa jälkeen, ajattelin vain että no niin, yksi kurssi lisää. Toinen ja kolmas. Englannin kurssit loppuivat. Oho, äikän kurssit loppuivat. Kurssi toisensa jälkeen kirjattiin suoritetuksi. Ja lopulta ne loppuivat. Vielä ylioppilaskirjoitusten jälkeenkään en sisäistänyt sitä että tämä oli nyt tässä. Mutta nyt se alkaa iskemään. Juhla on huomenna, ja minä istun ulkoapäin tyynen näköisesti sohvalla, kun sisälläni myllertää. Puran tätä jännitystä toinen toistaan turhempiin asioihin. Minkä väristä huulipunaa laitan huomenna? Osaanko kävellä sievästi korkokengillä? Näyttääkö lakki tyhmältä päässäni? Miten laitan hiukset, millainen meikki asuun sopisi? Voinette hyvin ymmärtää, että yksikään yllä olevista asioista ei maailmaa kaada, mutta jännittyneen ylioppilaan mieltä on vaikea rauhoittaa. Nytkin oli pakko tulla kirjoittamaan että sai purettua tätä jännitystä. Hiiteen kappalejaot ja kuvat. Ja anteeksi vielä kerran että nyt ei oikein tule postauksia mistään muusta, olikohan tämä jo neljäs postaus valmistumiseen liittyen? Ja eihän tämä mikään kunnon postaus ole, lauseita lauseiden perään, mutta niin kuin sanoin, pakko tätä jännitystä oli johonkin purkaa etten kohta hypi seinille. Enää päivä. IIK!