-elämäni numerot-

Idea tähän postaukseen tuli alunperin Tuhat ja yksi tarinaa -blogin kirjoittajalta Mineltä. Kiitos vielä kerran että sain toteuttaa tästä oman versioni. Idea on simppeli: elämäni numeroina, olkaa hyvä!


1 - Enää yksi kuukausi aikaa siihen, että saan painaa ylioppilaslakin päähäni ja kutsua itseäni virallisesti ylioppilaaksi. Johan tässä on aikaa kulunut, ensimmäisen kerran istahdin lukion penkille jo vuoden 2009 elokuussa. Josko ympyrä nyt vihdoin sulkeutuisi?

2 - Vuosien määrä, jonka vietin teini-ikäisenä Turkissa, siis tasan kaksi vuotta. Se syy, minkä takia lukio venähti. Voisin melkein kutsua parhaimmiksi vuosikseni tähän astisessa elämässäni.

3 - Sisaruskatraan määrä, yhteensä meitä on kolme. Minulla on kaksi pikkusisarusta, pikkuveli ja -sisko. Kumpikin kultaa kalliimpia, vaikka olemmekin varmaan huutaneet toisillemme useammin kuin nauraneet. Tai ehkä tasapuolisesti molempia?

4 - Neljä oli pienempänä onnenlukuni. Mitään onnekasta selitystähän tälle ei ollut, yhtenä päivänä vain päätin että neljä on nyt onnenlukuni koska harrastin silloin ratsastusta ja hevosillahan on neljä jalkaa. Loogista, eikö?

5 - Perheemme suuruus. Lapset ja vanhemmat mukaanluettuina meitä on yhteensä viisi. Oikein passeli luku. Itsekin salaa haaveilen kolmesta lapsesta. Mitä vanhemmat edestä sitä lapset perässä?

6 - Vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta Turkissa. Seitsemän vanhana muutimme Suomeen.

7 - Määrä, kuinka montaa kieltä haluaisin osata puhua sujuvasti. Tällä hetkellä onnistuu suomi, turkki ja englanti. Välttävästi myös ruotsi. Näiden lisäksi haluaisin osata venäjää, espanjaa ja ranskaa. Yhteensä seitsemän. Opiskelin aikanaan myös saksaa yhteensä seitsemän vuoden ajan, mutta saksan kieli ei ole koskaan tullut minulle ''läheiseksi'', enkä ole tuntenut samanlaista halua osata sitä toisin kuin edellä mainitsemiani kieliä.

8 - Kahdeksan vuoden ajan harrastin kilpa-uintia. Rakkaasta harrastuksesta tuli elämä, ja vaikka se onkin nyt loppu, tulen aina kantamaan lämpimiä muistoja mukanani. Ei varmaan tarvitse ihmetellä, miksi vesi on niin rakas elementti minulle?

9 - Yhdeksännellä luokalla ymmärsin ensimmäisen kerran kuinka paljon rakastan Turkkia. Siihen astinen elämäni oli pyörinyt pitkälti uinnin ympärillä, mutta kun se loppui ja vapaata aikaa oli yhtäkkiä vaikka muille jakaa, jäi aikaa miettiä mihin sen kaiken ajan haluaa tulevaisuudessa käyttää. Suomi oli siihen asti ollut ainoa rakas maa, Turkin jäädessä hieman etäiseksi, mutta sinä vuonna tilanne muuttui.

10 - Tein vuonna 2013 yhteensä kaksi kymmenen päivän reissua Fethiyeen. Vaikka kymmenen päivää on lyhyt aika, teki silti todella hyvää päästä edes siksi aikaa käymään rakkaassa Fethiyessä. Seuraavaksi pitäisi päästä helpottamaan ikävää Istanbulin kanssa.

11 - Olen ollut aikanaan Suomen ikäkausimestaruusuinneissa yhdestoista 200 metrin perhosuinnissa. IKM- kisat ovat ikään kuin nuorten SM- kisat, joten olen ainakin joskus ollut omassa ikäluokassani Suomen 11. paras 200 metrin perhosessa. Eihän se mitään SM- kultaa ole, mutta suuri saavutus pienelle tytölle! 

12 - Olen asunut Suomessa yhteensä 12 vuoden ajan. Vuosien, joista ainoatakaan en antaisi pois. Jokaisen suomalaisen tulisi arvostaa sitä, mitä meillä täällä on. Siniset järvet, vihreät metsät, ja olet vapaa käymään kaikissa niissä.

13 - Asuntomme numero Turkissa on kolmetoista. Toisille se on epäonnenluku, meille se tuo mielettömästi iloa ja onnea.

14 - 14 -vuotiaana tapasin nykyisen parhaan ystäväni täysin sattumalta. Olemme molemmat puoliksi suomaisia ja puoliksi turkkilaisia ja asuimme molemmat Suomessa. Tietenkin aina kesäisin kävimme Turkissa vierailulla. Yhtenä kohtalokkaana kesänä satuimme samalle lennolle. Hän matkusti yksin ja minä sisarusteni ja äitini kanssa. Olimme todella ujoja tuolloin, ja kun äitini huomasi yksinäisen tytön istuskelevan lähtöterminaalissa, hän kehotti minua menemään pitämään hänelle seuraa. Menin ujosti hänen luokseen, moikattiin, ruvettiin juttelemaan, tajusimme että molemmat harrastimme uintia, jutut vain syvenivät ja kesän loputtua ja molempien palattua takaisin Suomeen ruvettiin pitämään yhteyttä päivittäin. Ja se yhteys ei ole vieläkään katkennut.

15 - 15 -vuotiaana aloitin lukion. Tuo vuosi oli hyvin stressaava, koska en päässyt lukioihin joihin olin ensisijaisesti hakenut, hetken jo pelkäsin pääsenkö edes viimeiseen eli viidenteenkään vaihtoehtoon. Onneksi pelko osoittautui turhaksi ja pääsin sisään. Lukion ensimmäinen vuosi oli luultavasti elämäni sekavin ja jollain tapaa huonoin, ja olen iloinen että olen päässyt siitä yli.

16 - 16 -vuotiaana tapasin nykyisen mieheni. Meillä se oli rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka moiseen hölynpölyyn en silloin uskonutkaan. Nyt neljä vuotta myöhemmin, voin vain ihmetellä miten tuo edelleen jaksaa seistä vieressä päivästä toiseen kuunnellen samoja narinoita.

17 - 17 kokeilun jälkeen saavutin omat ennätykseni vapaasukelluksessa. Syvyysssukellus ennätykseni on 22 metriä ja hengityksen staattinen pidätysennätys 3min10sek. Ei tietenkään maailman parhaimpien tuloksien joukossa, mutta ne ovatkin minun ennätyksiäni, ja olen hyvin ylpeä niistä koska molemmat olivat kovan työn ja tuskan takana.

18 - 18 vuotta on hyvin odotettu ikä kaikkien nuorten keskuudessa. Niin se oli minullakin, kunnes huomasin että mikään ei oikeastaan muutu. En tuntenut itseäni yhtään sen aikuisemmaksi tai viisaammaksi.

19 - Äitini on ollut 19 -vuotias silloin kun he ovat menneet isäni kanssa naimisiin. Joskus ajattelen, että jos olisin noudattanut samaa tietä, olisin minäkin jo ollut naimisissa vuoden ajan. Vanhempani tapasivat kun äitini oli 18- ja isäni 20 -vuotias, joten he ovat menneet todella nopeasti naimisiin. Toisaalta, mitä sitä odottelemaan jos tiedät toisen olevan se oikea. Ja ainakin heidän kohdallaan se kannatti, muutama vuosi sitten vietettiin hopeahääpäivää, seuraavaksi kultaista odotellessa. Minä taas tutustuin mieheni kanssa jo 16 -vuotiaana, joten ehkä meidänkin aikaimme alkaa pikkuhiljaa tulla.

20 - Haaveilin aina että 20 -vuotiaana tietäisin jo mitä haluan elämältäni, olisin jo päässyt yliopistoon, hyvää vauhtia etenemässä opinnoissa ja kaikki olisi muutenkin mallillaan. Havahduin nyt oikeasti kaksikymppisenä siihen, että en vieläkään tiedä sataprosenttisesti mitä elämältäni haluan, mutta totesin, että tarviiko edes?

21 - Ikä jonka saavutan viiden kuukauden päästä. 21 vuotta. Elämä on vasta aluillaan, ja nyt siitä pitäisi osata ottaa kaikki irti. 

-Istanbul; world's best city-

TripAdvisor Traverels on valinnut Istanbulin vuoden 2014 parhaaksi kaupungiksi! Enkä yhtään ihmettele, miksi.

Tämä alla oleva video taas on Turkin kulttuuriministeriön teettämä, mielestäni myös erittäin hauska!

Haluan kyllä itsekin tehdä postaksen Istanbulista, mutta siihen täytyykin jo sitten paneutua sen verran laajalti että ihan lähiaikoina ei sellaista ole vielä tulossa. Halusin nyt kuitenkin tulla kertomaan tämänkin ''ilo-uutisen'', katsokaa ihmeessä videot, jos vaikka Istanbul veisi teidänkin sydämenne mennessään!

-nyt se on sitten ohi-

Nimittäin ne kirjoitukset. Huh hoijakkaa, sinne män. Nyt vain jäädään odottelemaan ja toivomaan parasta. Muutama kurssi minulla on vielä suorittamatta lukion oppimäärästä, tai oikeastaan niiden kokeet. Viittä vaille valmis ylioppilas täällä siis! Tuntuu jotenkin oudolta ajatella, että vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt 20 -vuotiaana minusta tulee vihdoin ylioppilas (siis onhan tässä vielä pari kuukautta aikaa mokata). Mutta mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin kahden kuukauden päästä tämä likka painaa lakin päähän. Se on jo jotain se!

Olen tässä kuvassa vasta 16-vuotias, asennekin näyttää olevan sen mukainen! Reissulla Särkänniemessä.

Tässä taas istuskelemassa rantakahvilassa Fethiyessä. Oi aikoja.

Nyt kun yksi etappi on melkein saavutettu, niin sitä melkein tahtomattaan pohtii tulevaa. Tähän asti on aina ollut jokin tavoite mitä kohdi edetä. Silloin sukelluskeskus -aikaan tavoite oli aina seuraava päivä, seuraava sukellus, seuraava kurssi. Lukion penkille paluun jälkeen tavoite oli tietenkin valmistuminen. Mitäs sitten kun valmistuu? Mihin tästä seuraavaksi? Joku ehkä muistaakin että tavoitteeni on päästä lääkikseen. Ei vielä tänä keväänä, vaikka kokeilemassa toki käykin. Mutta vuoden 2015 keväällä olisi mukava päästä sisään. Mitä sitten teen tämän ylimääräisen vuoden? Työt loppuvat minulla näillä näkymin elokuussa, jäänkö sitten laakereilleni makaamaan? Vai haenko kenties johonkin muualle opiskelemaan siksi aikaa? Pidänkö täyden välivuoden, mistä rahat siihen? Niin paljon kysymyksiä, joihin ei onneksi tarvitse vielä tietää vastausta. Kevät nimittäin saapuu hurjaa vauhtia, tänäänkin lämpötilat ovat huidelleet plus kymmenen asteen tienoilla. Olen jo muutamaan otteeseen aloitellut postausta meidän suhteen alkuajoista, mutta en vain ole saanut sitä millään loppuun. Ehkä pitäisi ottaa niskasta kiinni tällä viikolla?

Edelleen 16-vuotiaana, tällä kertaa Istanbulissa, Ortaköyssä.

Sama paikka, eri kuvakulma. Kaipaan jopa Bosporin siltojen ylitystä!

Olimme perheen kanssa lomalla Kütahyassa kylpylässä, ja poikkesimme matkalla myös tähän historialliseen huvilaan (jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista), joka toimii nykyään myös ravintolana.

Onhan tässä jo tullut muutenkin pidettyä taukoa kirjoittamisesta, ei tosin omasta tahdosta. Viime viikot ovat olleet kiireisiä, sekä töissä että koulussa, ja kaiken lisäksi olin viime viikolla töissä Kevätmessuilla, joten olen ollut aika naatti. Tänään sain sitten levätä pitkästä aikaa kunnolla ja teki mieli taas tulla raapustelemaan jotain. Olen myös saanut toinen toistaan oudompia päähänpinttymiä viime aikoina! Minun olisi mm. ehdottomasti värjättävä hiukset, uudistettava vaatekaappi, päästävä kesäkuntoon vol. 7050454837, korjata meikkipussin sisältö, sisustaa uudestaan, ja ja ja ja. Ja mielellään heti nyt kiitos! Mistä tämä oikein johtuu? Onko se tämä kevät, lisääntynyt auringon valo ja lähestyvä kesä? Vai puranko vaan kaiken stressin tällaiseen turhanpäiväiseen? Ihan jo tässä rupeaa itseäänkin hämmentämään kun mikään ei näytä riittävän.

Kuvaussessio vanhalla Marmaris tiellä.

Turistina Fethiyessä, Saklıkentissä.

Tämä kuva taas on otettu vanhojen autojen näyttelyssä joka sijaitsee jossain tien päällä Fethiye-Marmaris välillä.

Yritin vielä lisätä laskurinkin tuonne oikeaan reunaan, mutta ei oikein onnistunut joten annetaan olla toistaiseksi. Matkaan on vielä reilut kolme kuukautta aikaa, mutta kai sitä saa jo vähän fiilistellä etukäteen.. En voi vieläkään uskoa sitä, että pääsen pitkästä aikaa kiertelemään rakasta Istanbulia. Uskon vasta sitten kun laskeudun koneesta, jos silloinkaan.

Hevostelemassa.

Wakeboarding, tätä oli hauska kokeilla!

Mistä kaikki alkoi. Oltiin tässä hotellin rantaviivan siivoussukelluksella.

-elämä jaksaa hymyilyttää-

Täälläpäin on ollut yllättävän mukavat kelit. Vaikka pakkanen onkin kiristynyt jonkun verran (viime yönä oli -13!), niin aurinkokin on silti jaksanut paistaa. Silloin minäkään en pistä pikku pakkasta pahakseni. Onkohan olemassa ainuttakaan ihmistä, jota aurinko ei piristäisi? Itseäni se on piristänyt jopa sen verran, että olen saanut itseni raahattua sille lenkille jopa kahtena päivänä viikossa! Voi kuulostaa vähältä, mutta pitkään aikaan liikkumattomalle ihmiselle se on jo suuri saavutus. Ja eikös se sanontakin kuulu, että parempi vähän kuin ei ollenkaan? Myönnän, muokkasin tuon omaksi versiokseni alkuperäisestä parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta toimii se varmasti näinkin päin.

Olen nyt muutaman päivän aikana fiilistellyt tätä tulevaa kevättä ja tulevaisuutta ylipäätään. Jos joku on Iltalehteä tai Iltasanomia seurannut, niin on varmaan tietoinen siitä että abit puurtavat tällä hetkellä ylioppilaskirjoitusten parissa. Koska itsekin valmistun vasta tänä vuonna, on minullakin ollut kirjoituksia. Viime syksynä kirjoitin englannin ja äidinkielen, nyt syksyllä olen kirjoittanut ruotsin ja yhteiskuntaopin. Enää olisi jäljellä huomisen filosofian kirjoitukset. Ja tiedättekö, olen jo nyt helpottunut. Suurin osa urakasta on jo takana, enää yksi edessä. Ja sen jälkeen se on ohi! Toki sitten alkaa myös pääsykokeisiin valmistautuminen, mutta en halua ottaa stressiä siitä(kin) jo nyt. Haluan iloita siitä että olen melkein maalissa. Maaliviiva näkyy jo, nyt tarvitaan se viimeinen loppurutistus. Sitten saa lysähtää maahan makaamaan ja iloita suorituksestaan. Palautusviikon jälkeen voi sitten kohdentaa katseen kohti uusia kisoja. Siihen asti on lupa levätä.

Voi raukkaa, liekö ollut orava aikanaan?

Jotenkin nämä viimeiset viikot ovat olleet itselleni erittäin mukavia. Vaikka sitä luulisi että tämä aika on abeille erityisen stressaavaa, niin itse en taida siihen joukkoon kuulua. Johtuneeko kenties siitä, että olen itse muutaman vuoden vanhempi kuin nyt normaalisti kirjoittava ikäluokka. Ehkä olen vain päässyt sen stressivaiheen yli. Loppujen lopuksi, elämässä on kaikella tapana järjestyä, otti siitä sitten hirveää stressiä tai ei. Toki voi olla, että lisääntyneellä auringon valollakin on osuutensa asiaan. Olen kyllä ehdottomasti täysin kesä ihminen. Pidän lämmöstä ja auringosta niin paljon, että Suomen pimeät talvet ovat kauheinta mitä tiedän. Pidän kyllä myös aurinkoisista talvipäivistä, kun lumipeite on paksuna peittänyt maan. Mutta pidän siitä vain kuukauden ajan, ja sitten saan tarpeeksi. Sen jälkeen kesä voi tulla takaisin.

Tämänkin aamun olen kuunnellut ihanan pirteitä biisejä/kappaleita/lauluja, miksi näitä nyt enää kutsutaan? Kyllä se vaan on niin, että juuri nyt olen oikein tyytyväinen elämääni. Olen saanut koulun vihdoin loppuun, niin kuin tavoite on ollut. Edessä siintää yliopiston pääsykokeet. Vieressä on mies joka kestää vieraassa maassa asumisen vuokseni. Minulla on osa-aikainen työpaikka, jonka avulla pärjäämme ihan hyvin taloudellisesti. Sain viime kuussa bonuksen hyvistä tuloksista, jonka ansiosta pystyin ostamaan itselleni uudet kevätkengät ja laukun. Niinkin pieni asia on minulle luksusta, ja saan siitä hyvin paljon iloa irti. Eihän minunkaan elämäni täydellistä ole. Päivittäin tulee vastaan negatiivisia asioita, ja joka päivä ikävöin Turkkia ja haaveileen Turkkiin muutosta. Vielä se ei ole mahdollista, joten se pitää vain kestää. Samoin ne negatiivisetkin asiat. Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisista asioista elämässäni. Kai se on sallittua?

Rakennus ulkoapäin

Sisäänkäynti

Tie jota pitkin paikalle ajetaan

Käytin kuvituksena vuoden 2011 syyskuussa Fethiyestä ottamiani kuvia. Kävimme tuolloin vierailulla Yörük museossa, jossa on mahdollista syödä myös aamupalaa ennen kuin käy kiertelemässä museon puolella. Menimme siis aamupalalle, ja voi pojat, suosittelen ehdottomasti jos satutte siellä päin kulkemaan! Aamupala ei ole halvimmista päästä, sillä se maksaa 20 liiraa /per pää eli noin 6,50 euroa. Sillä hinnalla saat kuitenkin syödä rajattomasti kaikkea. Itse museo on ilmainen. Tämä Yörük museo sijaitsee Fethiyessä, Kargı kylässä, ja on kokonimeltään Enver Yalçın Yörük Müzesi. Keskustasta ajo kestää n. 20 minuuttia. Tässä seassa siis löytyy kuvia reissultamme.

Herkullinen aamupala

Aaseja ja kana.

 Paikalta löytyy myös eläinystäville katseltavaa, nimittäin aaseja ja kanoja! Kanoja vipelsi myös vapaana pihalla kissojen kanssa. Aasit olivat karsinoissa, jos oikein muistelen niin siellä taisi olla myös ankkoja, kuvia ei näemmä tullut otettua sen enempää.

-kaksikielisyys-

Asia, josta olen saanut kuulla kysymyksiä koko ikäni. Millä kielellä ajattelet? Osaatko molempia yhtä hyvin? Sano jotain turkiksi/suomeksi? Ovat tulleet tutuiksi. Nyt sitten haluaisin kertoa hiukan siitä, millaista synnynnäisen kaksikielisen elämä on. Moni varmasti onkin lukenut, että äitini on suomalainen ja isäni turkkilainen. Ja kyllä, osaan puhua molempia kieliä. Kuinka se sitten toimii? Tätä pohditaan monissa kaksikielisissä perheissä. Kuinka lapsi oppii molemmat kielet?

No, aloitetaan sillä, että lapsen täytyy asua molemmissa maissa. Vaikka kuinka kotona puhuisi sitä omaa kieltään lapselle, niin se ei yksinkertaisesti riitä, kun lapsi ei sitä pääse itse käyttämään. Minun vanhempani asuivat Turkissa ennen syntymääni. Äitini kuitenkin halusi tulla synnyttämään Suomeen, joten näin tehtiin. Synnyin siis Suomessa, mutta muutaman kuukauden jälkeen syntymästäni palasimme Turkkiin. Ja asuin Turkissa aina 7-vuotiaaksi asti. Tuona aikana puhuin ihan täydellistä turkkia, niin kuin jokainen turkkilainen lapsi. Vaikka äitini puhui meille aina suomea, ja meillä oli kotona myös suomalainen au-pair tyttö, joka puhui myös kanssamme suomeksi. Silti turkki oli aina se vahva kieli. Totta kai ymmärsimme myös suomea, mutta ei samalla tavalla kuin turkkia. Olin aika perus kaksikielisen perheen lapsi, joka asui vain toisessa maassa. Toinen kieli oli äidinkieli, toista ymmärsi, mutta ei täydellisesti. Kävimme kyllä aina kesäisin Suomessa, mutta eihän se parin kuukauden reissu riitä paikkaamaan loppujen kymmenen kuukauden unohduksia.

Muutimme takaisin Suomeen kun täytin seitsemän. Ja millä tolalla se kieli silloin olikaan. Muistan vielä elävästi sen yön, kun tarkoituksenani oli pyytää äitiäni tuomaan vettä minulle. ''Äiti, toisitko mulle verta?''. Siis verta, ei vettä. En ikinä unohda äitini ilmettä sillä hetkellä, kun hän tajusi että haluankin vettä. Suomi oli heikoilla. No, asuin Suomessa 10 vuoden ajan. Sen kymmenen vuoden aikana kielet kääntyivät nurinpäin. Suomi muuttui äidinkieleksi, turkki jäi häviölle. En osannut enää laskea turkiksi. En osannut myöskään kuukausia turkiksi. Puhua kyllä pystyin, mutta en läheskään täydellisesti. Aina se toinen kieli rapistuu väjäämättä. Kymmenen vuoden jälkeen muutin vielä kahdeksi vuodeksi töihin Turkkiin. Ja tämä matka oli se, joka tasoitti molempien kielien väliset erot. Koska aikaisemmin turkki oli äidinkieleni, jonka jälkeen se vaihtui suomeksi, niin Turkissa oli taas helppoa omaksua ''vanha'' äidinkieli. Se vain vaati yhtä paljon asumista molemmissa maissa. Suomessa vuosia kertyi 10, Turkissa 8, jonka jälkeen kielet vasta tasoittuivat. Aika tasavertainen luku.

Nykyään siis puhun yhtä hyvin molempia kieliä. Harmillisen usein se ei kuitenkaan mene näin. Minulla on monia puoliksi suomalaisia, puoliksi turkkilaisia ystäviä jotka asuvat Suomessa, eivätkä osaa turkkia ollenkaan. Ja on muutamia, jotka osaavat vähän, ehkä samaa tasoa kuin mitä koulussa opetettavia kieliä opiskelevat osaavat. Sitten on taas puoliksi suomalaisia, puoliksi turkkilaisia ystäviäni, jotka asuvat Turkissa. Heillä taas suomenkieli on erittäin heikko. Jotkut eivät osaa ollenkaan, suurin osa osaa jotain, mutta ei esimerkiksi pysty taivuttamaan sanoja. Ja minua harmittaa heidän puolestaan. Vain yhden kielen taitaminenhan ei mielestäni ole koskaan lapsen vika, vaan vanhempien. Koska se on vanhempien vastuulla järjestää asiat niin, että lapsella on mahdollisuus molemmat kielet oppia. Valitettavan usein vanhemmat eivät viitsi vaivautua, tai muista syistä käytä toista äidinkieltä ollenkaan. Olen ollut todella onnekkaassa asemassa, koska äitini on aina puhunut meille suomea ja isäni turkkia. Ja olemme saaneet asua molemmissa maissa, jonka takia molemmat kielet ovat vahvoja. Joskus edelleen törmään kysymykseen siitä (itse asiassa aika usein), kumpaa kieltä osaan paremmin. Vastaan, että molempia. Ennen olisin saattanut sanoa, että suomea tai turkkia.

Oma mielipiteeni on se, että kahta kieltä voi osata vaikka osuisikin vain toisessa maassa, mutta ei koskaan yhtä hyvin. Se toinen kieli jää aina huonoksi, heikoksi. Se vain on totuus, että toisessa maassa toinen kieli aina unohtuu. Ja puhun nyt omasta kokemuksestani. Eihän sitä silloin pienenä ymmärrä, mutta nyt kun katsoin taaksepäin, ymmärrän kuinka tärkeää molemmissa maissa asuminen on ollut. Sukuloidessa on aina ihmetelty, kuinka hyvin puhumme turkkia/suomea. En voi ikinä kiittää tarpeeksi perhettäni siitä, että olemme saaneet mahdollisuuden puhua molempia kieliä. Se on monikulttuuriselle ihmiselle rikkaus, ymmärtää molempien maiden kulttuureja, joihin kieli vahvasti kuuluu.

Kuulisin kyllä mielelläni jos jollakulla on erilaisia kokemuksia, onko joku oppinut molemmat kielet yhtä hyvin asumalla vain toisessa maassa?