-mihin aika kiitää-

Pitkästä aikaa meikäläinen löysi taas aikaa rauhoittua kirjoittamisen pariin. En edes jaksa laskea kuinka kauan viimeisestä kirjoituksesta on, mutta siksi on ehkä ihan hyväkin että en laittanut itselleni sen kummempia vaatimuksia kirjoitustahdin suhteen, onhan tämä loppujen lopuksi mukava harrastus niin kuin monella muullakin meistä kirjoittajista.

Täällä elämä rullaa tasaiseen tahtiin, samaan aikaan mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki on muuttunut. Vuosi tulee kohtapuoliin täyteen täällä Turkissa ja nyt olisi pikkuhiljaa aika ruveta miettimään että mitäs nyt tänä vuonna tekisikään. Alunperinhän suunnitelmana oli aloittaa opiskelut tänä vuonna ja itse asiassa valmistauduinkin yliopiston pääsykokeisiin ja myöskin kävin pääsykokeissa Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta jossain vaiheessa mieleni muuttui kokonaan sen suhteen mitä alaa haluaisin lähteä opiskelemaan enkä olisi enää ehtinyt valmistautua toisiin pääsykokeisiin joten ratkaisuna siis oli pitää toinen välivuosi jotta ehtii kunnolla valmistautua. Tämä tietenkin aiheuttaa taas lisää kysymyksiä liittyen siihen mitä tämän välivuoden aikana muuten tekisi? Tokihan opiskelu tulee olemaan myös kokopäiväistä hommaa, mutta olisi tässä vielä päätettävä mm. missä maassa tämän ajan viettäisi.

Aika täällä Istanbulissa on ollut ihanaa, mutta vähitellen rupeaa tuntumaan myös siltä että olikohan tässä ehkä jo tarpeeksi ainakin joksikin aikaa. Älkää ymmärtäkö väärin, Istanbul on ehdottomasti ihana kaupunki ja se todellakin antaa enemmän kuin ottaa, minkä takia allekirjoittanut itsekin on menettänyt sydämensä kokonaan tälle kaupungille. Mutta, se kuuluisa mutta, nyt kun olen täällä vuoden ehtinyt viettää, tuntuu siltä että maisemien vaihdos voisi olla taas paikoillaan. Suomi pyörii tietenkin vahvana vaihtoehtona mielessä, ja vaikka muualle lähteminen houkuttelisikin tässä vaiheessa luvattoman paljon esimerkiksi vapaaehtoistöihin Afrikkaan tai Etelä-Amerikkaan, niin tässä vaiheessa on pakko pitää realiteetit mielessä ja miettiä missä olisi oikeasti parhaat olosuhteet opiskella. Jos lähden vapaaehtoiseksi niin on hyvin kyseenalaista jaksanko töiden päätteeksi opiskella pääsykokeiden vaatimaa määrää vielä työpäivän päälle. Suomesta olisi luultavasti helpompi löytää osa-aikaisia töitä jolloin myös opiskeluun jäisi aikaa.

Turkkiin jääminen olisi toki toinen vaihtoehto, mutta niin kuin sanoin niin vaihtelu virkistää ja tällä hetkellä Istanbuliin jääminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto. Toistaiseksi siis Istanbul saa jäädä taakse ja meikäläinen jatkaa matkaa kohti uutta osoitetta, tuleeko se olemaan tuttu vai tuntematon jää vielä nähtäväksi. Tai oikeastaan sen piti jäädä nähtäväksi, mutta tämä postaus ehti pyöriä arkistoissa sen verran kauan että päätös ehdittiin jo tehdä ja meikäläisellä on tällä hetkellä jo olemassa paluulippu Suomeen syyskuun toinen päivä eli vähän yli viikon päästä. Työnhaku on jo kovassa käynnissä ja vähän jo innolla odotan tätä tulevaa vuotta. Tuntuu siltä että jokainen Turkissa vietetty vuosi kasvattaa ihmisenä vielä vähän enemmän, jokainen kokemusrikas vuosi on ollut kultaakin kalliimpi. Suomeen on mukava palata monta kokemusta rikkaampana, vuosi on loppujen lopuksi erittäin lyhyt aika mutta sinäkin aikana ehtii kokea vaikka mitä. Nyt laitetaan elämä taas joksikin aikaa rullaamaan Suomessa, katsotaan mihin elämä sieltä sitten johtaa.

 
Ehdin käydä kesän aikana myös eteläisemmässä Turkissa niin sanotulla Egean alueella, ja jos meikäläinen joskus tulevaisuudessa Turkkiin päätyy niin se tulee kyllä ehdottomasti olemaan jonnekin tälle alueelle. Kuvituksena siis tältä reissulta mereltä otettuja puhelinkuvia, ei tuohon turkoosin sävyjen vaihteluun kyllästy koskaan. Tätä jos jotain tulee sitten Suomesta ikävä. 

-rakkaudesta vaiko rahasta-

Luin jonkin aikaa sitten artikkelin Hesarista liittyen lama-ajan lapsiin ja siihen kuinka ainakin yksi näistä lapsista valitsi ammattinsa puhtaasti palkan ja arvostuksen perusteella. Tätä lukiessani teksti kuulosti omaan korvaani jotenkin hiukan liian tutulta, ja sitten se kolahti. Tämähän on ihan arkipäivää Turkissa edelleenkin. Me Suomessa olemme tottuneet siihen että jokainen saa vapaasti valita ammattinsa ja kaikkia kannustetaan tekemään juuri sitä työtä mitä rakastaa. Jokaisella on yhtälailla samat mahdollisuudet käydä kouluja ja päästä sisään opiskelemaan alaa jota haluaa, ja hyvin harva valitsee ammattinsa pelkästään palkan perusteella. Toki heitäkin varmasti on, mutta yleinen ajatusmaailma Suomessa ei ole sama. Meillä lapsesta asti kaikille toitotetaan että tehkää valintanne sen mukaan mistä pidätte, ei sen mukaan paljonko rahaa siitä voi tienata.

Suomessa hyvin harvoin kuulee kenenkään sanovan että opiskelee jotain alaa vain koska äiti tai isä niin halusivat, tai koska pääsi opiskelemaan vain sitä alaa. Tai kun kysyy perusteita sille miksi on jonkun alan valinnut, niin harvoin kuulee että kukaan halusi turvata elämäntasonsa opiskelemalla jonkin mukavasti tienaavan ammatin. Kaiken kaikkiaan me olemme hyvin vapaita valitsemaan juuri niin kuin haluamme ja nimenomaan juuri sen mukaan mitä haluamme. Koska tietyntasoinen elintaso on Suomessa turvattu kaikille, oli se oma ammatti sitten mikä tahansa.

Turkissa asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Ensinnäkin täällä pääsykokeet yliopistoihin ovat aivan toista luokkaa Suomen kanssa. Suomessahan jokaisella yliopistolla on omat pääsykokeensa jokaiselle alalle, eli opiskelet vain sen alan pääsykokeisiin jota haluat päästä opiskelemaan. Turkissa taas pääsykoe on sama kaikkiin yliopistoihin, ja siitä saadun pistemäärän mukaan voit valita oman alasi. Koska Turkissa yliopistoja on lähemmäs 200 (tarkalleen ottaen 181, joista vielä osa on yksityisiä ja osa valtion omistamia), on täällä tasoerot valitettavasti arkipäivää. On hyviä yliopistoja ja on huonoja yliopistoja. Luonnollisesti jokainen haluaa opiskella hyvässä yliopistossa, ja näiden pisterajat ovat tottakai korkeampia.

Sen lisäksi että hyvillä yliopistoilla on korkeammat pisterajat, vaihtelevat nämä rajat myös sen mukaan mitä haluat opiskella. Esimerkiksi mikäli haluat lääkäriksi, juristiksi tai diplomi-insinööriksi, niin opiskelemaan juuri näitä aloja pääsee ainoastaan korkeimmilla pistemäärillä. Lääkäriksi vaaditaan kaikkein korkein pistemäärä. Joka vuosi tähän yliopistojen yhteiseen pääsykokeeseen osallistuu hieman yli 2 miljoonaa opiskelijaa, ja päästäkseen opiskelemaan lääketiedettä hänen tulisi olla ensimmäisten 10 000 parhaan joukossa. Karua, eikö?

Turkissa ei myöskään vanhoillisimmilla ihmisillä ole käsitystä siitä että jokaisen tulisi tehdä juuri sitä työtä mitä rakastaa ja yrittää olla paras siinä. Nuorisolla käsitykset ovat jo alkaneet muuttua, mutta vanhemmat ja isovanhemmat ovat vielä siinä uskossa että lasten olisi hyvä hankkia arvostettu ammatti, kuten yllä mainitut juristi tai lääkäri. Jos esimerkiksi oma lapsi menestyy pääsykokeissa hyvin ja pääsee vaikka ensimmäisten kymmenen tuhannen parhaan joukkoon, eikä hän valitsekaan lääketiedettä vaan jonkin alan joka vaatii paljon vähemmän pisteitä, vaikkapa jotkin kieliopinnot, häntä tullaan pitämään aivan hulluna. Miksi kukaan nyt ikinä valitsisi mitään muuta alaa, jos kerran pisteet riittävät lääketieteelliseen? Sitä joutuu puolustelemaan puoleen ja toiseen. Vanhempien kyläillessä toistensa luona, tällaisessa tilanteessa kuulee aina vanhempien mainitsevan vähintäänkin yhdessä sivulauseessa että niin, kyllä sen meidän maijan pisteet olisivat riittäneet lääkikseen mutta hänpä valitsikin ranskan opinnot. Tällä yritetään todistella sitä että kyllä meidän likalla olisi riittänyt älliä vaikka lääkäriksi mutta hän itse ei halunnut.

Vaikkakin todellisuuden nimissä on kyllä pakko mainita että hyvin harvoin tulee vastaan ketään jolla olisi pisteet riittäneet lääketieteelliseen mutta ei olisi sinne lähtenyt. Täällä sitä pidetään korkeimpana saavutuksena opiskelijalle, mikä taas johtaa siihen että täällä läheskään kaikki lääkärit eivät tee työtään siksi että siitä pitäisivät vaan siksi että työ on varmaa ja palkkakin kohdillaan.

Realiteetit ovat valitettava tosiasia Turkissa edelleenkin, Suomessa kun kenenkään ei ole enää pakko valita ammattiaan sen mukaan paljonko siitä tienaa. Aihe on nyt taas ajankohtainen, nykyisten lukiolaisten valmistautuessa täällä pääsykokeiden toiseen osaan ja jännittäessä mihin yliopistoon kukakin pääsee. Meikälläkin sama jännitys toki päällä, onhan meillä Suomessakin pääsykokeet enää muutaman kuukauden päässä, mutta myönnettäköön että meillä luettava materiaali tuntuu aivan naurettavalta verrattuna turkkilaisiin tovereihin. Lukujen lomassa kävin kiertelemässä aivan ihanaa aluetta Istanbulissa nimeltään Balat, joka on itse asiassa yksi Istanbulin vanhimpia asutuksia. Kuvat siis tältä retkeltäni.

-hiljaa hyvä tulee-

Ja tässä tapauksessa kirjaimellisesti aivan hiiren hiljaa. Meikäläinen kun on viettänyt pitkästä aikaa onnellisimmat (koputtakaa puuta!) kuukaudet vähään aikaan. Istanbul on toden totta antanut parastaan, eikä missään vaiheessa ole antanut aihetta katua tänne lähtemistä. No okei, on tuolla ulkona tällä hetkellä ruhtinaalliset +3 astetta ja lumimyrsky tekee tuhojaan mutta väliäkö hällä.

Osasyynä tähän onnen hurmioon on Suomen reissu joka tuli tehtyä tuossa viikko takaperin. Lähdin 2,5 viikoksi käymään Suomessa ja voi pojat että teki hyvää. Vaikka rakastankin Turkkia ja Istanbulia eritoten, niin kyllä se Suomi vaan aika ajoin kilpailee ykköspaikasta rajuin ottein. Se rauhallisuus ja hiljaisuus on jotain mitä ei voi muulla korvata. Istanbulissa harvoin voit lähteä ulos ja kokea täydellisen hiljaisuuden, oli kellonaika sitten mikä tahansa. Suomessa se on toisin. Oikein nautin siitä että ympärillä oli hiiren hiljaista, ääntäkään ei kuulunut, ainoastaan lumen narinaa kenkien alla. Suomen loma meni siis aikalailla rentoutuessa ja tekemättä yhtään mitään. Istanbuliin palattuani olikin siis akut kunnolla ladattu ja valmiina taas kohti uusia haasteita.

Näillä näkymin meikämaija on nimittäin Istanbulissa ihan syyskuuhun asti! Toki menen toukokuussa taas noin kuukaudeksi käymään Suomessa, nimittäin tiedossa olisi vielä pääsykokeet yliopistoon. Mutta pääsykokeiden jälkeen palaan kesäksi takaisin tänne. Jouduin käymään pientä henkistä taistelua itseni kanssa jotta sain tehtyä oikean päätöksen, mutta täällä nyt sitten ollaan. Entisestä työpaikastani nimittäin kutsuttiin taas kesätöihin, ja houkutus oli suuri sillä palkka ei ollut kummoinen ja jos/kun opiskelemaan pääsen niin olisihan se ensi vuotta ajatellen hyvä että olisi vähän rahaa säästössä. Pohdin oikeasti todella pitkään ja punnitsin vaihtoehtoja vähän suuntaan ja toiseen. Kun itseni sieltä irtisanoin viime syyskuussa, lupasin itselleni etten enää mene takaisin koska työ ei yksinkertaisesti ollut sitä mitä elämältäni haluan eikä se antanut minulle mitään. Joten mietin siis että menenkö takaisin töihin, josta en pidä mutta tienaan mukavasti, vai jäänkö Istanbuliin ja katson mitä tulemaan pitää? Ehkä vähän hölmö päätös tässä taloustilanteessa mutta sanoin huihait vanhalle työpaikalle ja päätin jäädä Istanbuliin ja katsoa mihin täällä sitten pääsee kun pääsykokeiden jälkeen voi aloittaa taas täysipäiväisesti töissä.

Veitsenterällä siis tasapainoillaan mutta uskon ja luotan siihen että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Nuori kun on niin näitä vuosia en halua heittää hukkaan tekemällä jotain mitä ei halua. Pitää uskaltaa ottaa riskejä (olkoonkin vaikka hölmöjä sellaisia) ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Niin tein nytkin ja saa nähdä mihin tästä päädyn. Talvi täällä Istanbulissa on taas muistuttanut itsestään vaikka vielä muutama päivä sitten oli ihanan keväinen sää. Siksipä kuvituksena löytyykin ihanaa syksyistä Istanbulia, kuvattu joulukuussa ennen kuin lähdin Suomeen. Juuri nyt sää ei ole läheskään samanlainen, aurinko sentäs jaksaa vielä paistaa!

-täällä ollaan, vahvempana kuin koskaan-

Hei vain kaikki immeiset ruudun toisella puolen! Kylläpä tätä blogia on ehtinyt tulla ikävä. Jostain syystä täällä Turkissa en ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne, vaikka aikaa ja asiaa olisi vaikka muille jakaa. Kuviakin olen ottanut yli oman tarpeen! Pakko sanoa, että Istanbul on tasan juuri niin ihana kaupunki kuin muistinkin. En voi kuvitellakaan koskaan tylsistyväni täällä. Vaikka arki täällä onkin todella erilaista verrattuna lomailuun, niin jopa se on täysin elämisen arvoista.

On tässä tullut puuhailtua vaikka mitä. Suurimmaksi osaksi päiväni koostuvat opiskelusta; koska tänä vuonna en halua jäädä ilman opiskelupaikkaa, olen tehnyt itselleni lukujärjestyksen opiskelujen suhteen aina toukokuuhun asti. Heräilen aamuisin siinä 8 maissa, syön aamupalaa, lueskelen vähän aamulehteä ja viimeistään 9 aikoihin aloitan opiskelut, pidän päivällä pienen ruokatauon ja iltapäivällä 4 aikoihin pistän kirjat kiinni kokonaan. Näin ollen minulla on illat ja viikonloput aina vapaita, jolloin voin sitten tehdä muita asioita, käydä kävelyllä, nähdä kavereita ja niin edes päin. Tähän asti on toiminut hyvin, saa nähdä jos jossain vaiheessa tulee seinä vastaan.

Niin kuin tuossa aikaisemmassa postauksessakin jo ehdin hiukan kertoa, niin olen ollut pienoisten muutosten keskellä nämä viimeiset kuukaudet. Sain asiaan liittyen kyselyä sähköpostiini, ei niinkään huonossa vaan enemmänkin huolestuneessa mielessä, ja olen tottakai otettu että joku voi olla niinkin välittävä melkein täysin vierasta ihmistä kohtaan. Siitä syystä halusin nyt hiukan kertoa tästäkin, vaikka en olekaan täällä blogin puolella niin tarkka yksityisyydestäni, niin jotkut asiat vain ovat vaikeampia jaettavia kuin toiset.

Jos joku muistaa aikaisemmista postauksistani, niin minähän siis seurustelin neljän vuoden ajan turkkilaisen miehen kanssa. Nyt tämä suhde on valitettavasti tullut päätökseensä, ja vieläkin valitettavammin erittäin huonoissa olosuhteissa. Tämä on ollut syynä siihen, miksi olen ollut allapäin enkä ole oikein jaksanut innostua blogiinkaan kirjoittamisesta. Tarvitsin oman aikani ennen kuin sain taas koottua itseni. En lähde puimaan eroa tai syyttelemään ketään tässä sen tarkemmin, näin oli varmastikin tarkoitus käydä.

Sen kuitenkin haluan sanoa yleisesti ottaen, että älkää antako tämän ruokkia ennakkoluulojanne turkkilaisia kohtaan. Sain tuttavapiiriltäni jonkin verran huonoja reaktioita, mm. "mitä mä sanoin", "mä niin tiesin et tässä käy näin", "oisit kuunnellu meitä", "ei turkkilaisista oo puolisoks" ja niin edelleen. Ja se teki surulliseksi. Koska enhän minä nyt sattunut eroamaan koko Turkin kansan kanssa. Erosin miehestä, joka nyt vain sattui olemaan turkkilainen. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla suomalainen, saksalainen tai vaikka italialainen. Koska loppujen lopuksi suhteessa ei ole tärkeää kenenkään kansallisuus, vaan luonne. Sehän se on joka määrittää sen kuinka hyvin kukakin sopii yhteen. Jos ei olla samalla viivalla tiettyjen asioiden suhteen, niin silloinhan koko homma on tuhoon tuomittu riippumatta kansalaisuudesta. En siis halua omalla erollani lietsoa minkäänlaista negatiivisuutta turkkilaisia miehiä kohtaan, koska tiedän että joukossa on erittän ihaniakin kultakimpaleita, ne vain pitää löytää. Itselleni nyt sattui käymään näin, mutta sille ei voi mitään, elämässä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista.

Olen nyt jo paljon paremmassa kunnossa verrattuna parin kuukauden takaiseen olooni. Elämä jaksaa hymyilyttää kaikesta huolimatta. Olenkin nyt yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja puuhailla kaikenlaista. Lokakuun lopussa Istanbuliin saapui kolmeksi päiväksi suomalainen ryhmä matkavekan kautta, ja heidän vakituinen suomalainen oppaansa sairastui eikä päässytkään opastamaan, joten meikäläinen hälytettiin apuun. Minullahan ei ole turkkilaisittain virallista opastuslupaa, joten meidän mukanamme kulki turkkilainen opas ja minä sitten lähinnä tulkkasin suomeksi. Oli kyllä ihanat kolme päivää, vaikka siinä ajassa ei vielä paljoa ehtinytkään nähdä. Joulukuun lopussa on tulossa luultavasti toinen ryhmä jota varten minua pyydettiin taas apuun, pakko myöntää että ei nämä opashommat olekaan yhtään kummempia. Ja kun töissä ollessa kerrytetyt säästöt alkavat hupenemaan niin onhan se mukavaa tienata hiukan taskurahaa.

Näin täällä siis vietetään päiviä. Kuvituksena käytin Fethiyessä ottamiani kuvia päivältä jolloin kävimme pienellä laivaretkellä. Vaikka sää täällä Istanbulissa onkin tällä hetkellä aika sateinen ja harmaa, niin kyllä näitä kesäisiä kuvia katsellessa mieli piristyy. Varsinkin meikäläinen, jonka rakkaus merta kohtaan on jotain sanoin kuvaamatonta.

-lähdön hetki koitti-

Kirjoitin tämän tekstin itse asiassa jo yli kuukausi sitten lentokentällä odotellessani, mutta juuri kun olin tätä julkaisemassa niin netti katkesi, joten postaus jäi kokonaan julkaisematta. Aloituskappale meni näin:

"Keskeytän nyt hetkeksi edellisestä Turkin matkasta kertomiseni, koska uutta pukkaa päälle! Tässä neljän viikon päästä Suomeen paluustani olen nyt lähdössä takaisin. Alunperin suunnitelmana oli lähteä jo 12. päivä, mutta löysin aurinkomatkojen kautta lipun suoraan Helsingistä Dalamaniin tälle päivälle eli 13.9, joten pakkohan se oli ottaa! Normaalisti joudun lentämään ensin Istanbuliin ja vaihtamaan konetta, mutta se vain on niin paljon helpompaa päästä lentämään näin suoraan. Talvella se ei ole mahdollista mutta kesällä näiden lomalentojen takia on meidän tavallisten pulliaistenkin mahdollista ostaa vain lennot, ilman sitä lomapakettia. Minä siis tein niin ja hyvin teinkin, nyt istun vain neljä tuntia koneessa ja laskeudun saman tien kohteeseeni. Ainoa huono puoli siinä on että lento on tällä kertaa Finnairilta. Normaalisti lennän Turkish Airlinesilla, koska mielestäni palvelu ja ruoat heillä ovat yksinkertaisesti maailman parhaita. Ja varsinkin ruoat! Finnair ei tietääkseni anna edes kunnon ruokaa, vaan jonkunlaisen sämpylän? Näin ainakin muistelisin viime lennoltani. No, kai silläkin tulee täyteen. Ja voi pojat että täällä lentokentällä on täyttä, harvemmin on tullut vastaan näin ruuhkaista Helsinki-Vantaan lentoasemaa."

Loppu olikin vain sepustusta Turkkiin lähtemisestä, joten en nyt kokenut tarpeelliseksi julkaista niin vanhaa tekstiä kokonaisuudessaan. Lähdin siis Turkkiin yli kuukausi sitten, syyskuun 13. päivä, suoraan Fethiyeen. Vietin Fethiyessä kaksi viikkoa, jonka jälkeen 30.9 palasin Istanbuliin ja täällä majailen edelleen. Fethiyessä ollessani en päässyt netin ääreen ollenkaan, joten siellä blogi ei päivittynyt luonnollisestikaan yhtään. Istanbuliin palattuani olen taas itse pitkittänyt blogin ääreen palaamista, osasyynä erittäin hidas netti. Saa nähdä totunko tähän ollenkaan. Nyt olen siis ainakin toukokuuhun asti täällä. Tarkoitus on kyllä tulla käymään Suomessa joksikin aikaa tammikuussa, mutta muuten tämä vuosi kuluu aikalailla näillä nurkilla.

Muuten hiljaisuuteni syynä on ollut todella erilaiset elämäntilanteet. Olen joutunut viimeisen kuukauden aikana kasvamaan todella paljon ihmisenä. Joutunut kohtaamaan aivan erilaista yksinäisyyttä, tekemään aivan erilaisia päätöksiä kuin koskaan aikaisemmin. Olen ollut ihmisenä rikki, ehkä jopa hiukan liiaksikin. Joskus aamuisin sängystä ylös nouseminen on tuntunut aivan ylitse pääsemättömältä. Joskus nukahtaminen on tuntunut vielä vaikeammalta, koska vaikeat asiat seuraavat alitajunnan mukana uniin, jossa ne joutuu kohtaamaan uudestaan. Oman itsensä arvon ymmärtää eri tavalla, kun sen kerran joutuu kohtaamaan silmästä silmään. Elämä saattaa heittää kärrynpyörää ja härän pyllyä molempia samaan aikaan, ihan yhtäkkiä. Kukaan ei koskaan valmistele sinua sellaiseen, kukaan ei tule koputtamaan olkapäällesi että hei, oles kuule valmis, täältä olisi tulossa tällainen koitos, valmistaudu hyvin. Ehei. Joku joskus aikoinaan sanoikin, että koulussa asiat opetetaan ensin, sitten järjestetään koe. Elämässä koe tulee ensin, oppi vasta jälkikäteen.

Olen nyt kuitenkin saanut elämäni suht koht järjestykseen. Jonkinlainen rytmi on saatu aikaiseksi; lukujärjestys suunniteltuna toukokuuhun asti, ilman sitä en varmaan voisi istua montaakaan tuntia päivässä opiskelemassa. Opiskelun lisäksi olisi hyvä välillä nähdä muutakin kuin kodin neljä seinää; niinpä hankin jäsenyyden kuntosalille, jossa rupean käymään yhdessä serkkuni kanssa. Minähän siis asun tämän talven täällä Istanbulissa isäni kanssa. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin. Edessä on hiukan erilaisempi vuosi kuin alunperin suunnittelin, mutta sellaista se elämä on. Virheistä on opittava ja niiden mukana kasvettava. En ole pystynyt kirjoittamaan tänne mitään, koska en ole tuntenut itseäni valmiiksi siihen. Mutta nyt kuitenkin tuntuu hieman paremmalta. Vaikka en tässä yksityiskohtaisesti kertonutkaan kaikkea, niin silti jo tämäkin avautuminen tuntui hyvältä. Tulen valottamaan tätä ajanjaksoa vähä vähältä, sitä mukaa kun omat haavani paranevat, pystyn niitä teillekin jakamaan. Vielä en pysty kirjoittamaan asioista, koska prosessoin suurinta osaa vielä itsekin.


Elämä on joka tapauksessa ihanaa ja elämisen arvoista, Istanbul on ihana ja suuri kaupunki jolla on paljon annettavaa, joten nyt pitää vain ottaa tästä vuodesta ilo irti. Jonkun viisaan sanoin: do more of what makes you happy.