-ollako vai eikö olla-

Hei vaan kaikille täältä sateisesta Suomesta. No hyvä on, on sitä aurinkoakin näkynyt, mutta enimmäkseen jostain syystä vain sadetta. Sitä se tämä Suomen kesä taitaa olla. Sataa, ei sada. Mutta ehkä ihan hyvä näin, nimittäin kaikki se vihreys mitä Suomen kesässä eniten rakastan, on suurimmaksi osaksi näiden sateiden ansiota.

 

Kuin kaksi marjaa

Arki on lähtenyt rullaamaan normaalisti. Juhlat ovat jo takanapäin, ja maanantaina aloitan taas töissä kokopäiväisesti. Onneksi tässä on enää 7 viikkoa aikaa lomaan. Mutta vielä vähemmän aikaa, 3 viikkoa, on tulosten julkistamiseen. Kyllä, yliopistojen tulokset tulevat keskiviikkona 2.7, jolloin myös minä saan tietää mahdollisesta ensi vuoden opiskelupaikastani. Kirjoitin muutama kuukausi takaperin yrittäväni päästä sisään lääkikseen vuoden 2015 keväällä. No, paljon on tuosta päivästä muuttunut, ja syystä tai toisesta löysin itseni perjantaina Tampereen Yliopiston kansainvälisen politiikan pääsykokeesta. Linjahan on viralliselta nimeltään Politiikan tutkimus, mutta erikseen voi suuntautua valtio-oppiin tai kv politiikkaan. Siellä sitten ahersin minäkin, monen sadan muun hakijan joukossa, toiveena saada paikka ensivuodeksi. Pakko sanoa, että koe ei mennyt huonosti, mutta ei myöskään niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Sisäänpääsy ei vaikuta tällä hetkellä todennäköiseltä, joten siksi olenkin ruvennut miettimään, mitä oikein teen jos sitä opiskelupaikkaa ei nyt irtoa.

Siitä olen varma, että nykyisessä työpaikassani en halua jatkaa. Teen tällä hetkellä toimistotyötä, ja pakko sanoa, että se ei yksinkertaisesti ole sitä mitä työltäni haluan. Olen aina tiennyt pitäväni enemmän toiminnallisista töistä kuin pöydän ääressä istumisesta, mutta työn suhteen ei varsinkaan Suomessa sovi olla mitenkään valikoiva. Tulipahan ainakin sekin nähtyä ja kokemusta hankittua. Mutta mitäs sitten, jos työt loppuvat syyskuussa eikä opiskelupaikkaa ole? En haluaisi jäädä täysin tyhjänpantiksi, vaan olisi mukavaa käyttää se vuosi jotenkin hyödyksi. Olen miettinyt pitkään, että jos opiskelupaikkaa ei kuulu, niin meikäläinen lähtee Turkkiin. Kyllä, jep, uudestaan! Koska, miksi ei? Jos joka tapauksessa minulla on edessäni välivuosi, niin mieluummin käytän sen ajan Turkissa kuin Suomessa. Suomen talvet ovat itselleni aina rankkoja, muutun hirveäksi noita-akaksi pimeyden tullessa. Joten miksi en siis viettäisi sitä aikaa jossain muualla, kun siihen on mahdollisuus? Olen jopa harkinnut lentoemännäksi ryhtymistä. Monet turkkilaiset lentoyhtiöt rektytoivat lentoemoja todella usein, melkeinpä ainoina vaatimuksinaan englanninkielen taito, Turkin kansalaisuus ja lukion päättötodistus.

En ole ikinä pitänyt paikallaan istumisesta, haluaisin koko ajan olla kokemassa jotain. Jos minulle vain tarjoutuu mahdollisuus sekä asua Turkissa, että ''kiertää maailmaa'' lentoemona vuoden ajan, niin olen enemmän kuin valmiina tarttumaan tilasuuteen. Hukkaan en halua ehdottomasti vuosiani heittää, ja kerranhan tässä vaan eletään, joten miksi ei ottaa siitä iloa irti kunnolla! Tällaisia ajatuksia on pyörinyt viime aikoina päässäni, koska tässä viimeisen parin kuukauden aikana olen jotenkin sisäistänyt sen, että elämä on tässä ja nyt, ei vasta ''sitten kun''. Nyt pitää elää kun on siihen mahdollisuus, sitten kolme- tai nelikymppisenä ei luultavasti ole enää yhtä vapaa tulemaan ja menemään jos lapset pyörivät jaloissa. Eihän sitä voi tietää, mutta mielelläni haluaisin lapsia ''sitten isona'', ja lasten kanssa ei oikein voi ottaa ja lähteä silloin kun itselleen sopii. Niinpä olen heivannut nurkkaan kaikki tekosyyt. ''Sitten kun on opiskelupaikka'', ''sitten kun valmistun'', ''sitten kun on työkokemusta'', ''sitten kun on rahaa'', ja bullshit sanon minä! Tätä menoa meikäläinen hokisi vielä kiikkustuolissakin sitten kun. Vuosi ei ole pitkä, mutta ei lyhytkään aika, eikä sitä missään nimessä kannata heittää hukkaan. Kolmen viikon päästä siis selviää, kirjoitetaanko tätä blogia mahdollisesti kohta toiselta puolelta maapalloa.

-ylioppilas isolla Y:llä-

OHI ON!

Täällä kirjoittelee iki-onnellinen tuore ylioppilas, morjens! Juhlat oli ja meni, ja pakko sanoa että oli kyllä yksi parhaimmista päivistä elämässäni. Todella monet sukulaiset, tuttavat ja ystävät pääsivät tulemaan, mikä oli mielestäni aivan ihanaa. Olen sellainen ihminen joka rakastaa kaikenlaisia sukujuhlia, ja meillä on todella iso suku jonka näkeminen tuottaa aina samanlaista iloa, nykyään kun harvemmin tulee heitä enää nähtyä muuten kuin juhlien verukkeella. Ja olin aivan yllättynyt siitä kuinka ylpeitä kaikki minusta olivat! Olin varautunut kuulemaan kuittailua siitä että pikkusiskoni valmistui ensin, mutta kaikki olivatkin todella onnellisia siitä että jaksoin lukea loppuun asti enkä jättänyt kesken! Pakko sanoa että suku ei ehkä sittenkään ole pahin. Juhlat menivät pääasiassa sisätiloissa, lauantaina kun satoi kuuroina vähän pitkin päivää. Yritin valikoida tänne muutamia kuvia joista ei niin paljoa kasvoja näkyisi, vaikka kaikille kuvien julkaisu olikin ihan ookoo niin silti laitan mieluummin näitä ''ei-niin-paljastavia'' kuvia, mutta toivottavasti pääsette kiinni juhlatunnelmaan! Virallisiin Yo-kuvauksiin en mennyt ollenkaan, vaan valokuvauksen hoiti rakas ystäväni joka valokuvaa muuten vaan. Olen kyllä todella tyytyväinen lopputulokseen! Saatiin hyvät kuvat kiitoskortteihin, kehyksiin teetettäväksi (ja tietenkin sinne facebookkiin...), ja löytyypähän sieltä muutama ei-niin-virallinenkin kuva kuten tuo yllä oleva!

Isä ja äitihän ne siinä kiirehtimässä johonkin suuntaan..

Päivän ruususaldo! Yhteensä 25.

Olen nyt hiukan sanaton. Olin niin onnellinen sekä perjantaina kun lakin sain että lauantaina kun sitä juhlittiin, että jouduin oikein nieleskelemään onnenkyyneliä. Yksi ajanjakso elämässä on taas ohi. Lämmöllä sitten muistelen näitä päiviä vanhana kiikkustuolissa. Nyt voi ottaa vaan ihan rennosti! Elämä on aika ihanaa juuri nyt.




PS. Behind the scenes olkaa hyvä:

Tältä näyttää hyvää kuvauspaikkaa etsivä ylioppilas joka yrittää
kävellä kaiken kasvillisuuden seassa itsepäisesti korkkareilla.

-jännittää-

Niin se ihminen kasvaa. Vastahan olin vasta 16 -vuotias. Vuodet kuluvat silmänräpäyksessä. Juuri nyt elän todella epätodellisia tunteita. Aloitin lukion aikanaan 15 -vuotiaana. Olen nyt 20 kun valmistun. Tämä projekti on omalla kohdallani ollut niin pitkä. 5 vuotta. Silloin kun tein päätöksen lähteä Turkkiin töihin ja pitää välivuoden, olin tietoinen siitä etten tulisi valmistumaan samaan aikaan kuin muut ikäiseni. Mutta kun välivuosi venyi, en edes ajatellut valmistumista. Jossain mielen sopukoissa se toki oli. Valmistun sitten joskus. Se se oli. Ei ajankohtainen, ei päivämäärää, mutta kyllä joskus. Ja se joskus on nyt huomenna. Lakkiaiset pidetään huomenna illalla koululla, itse juhla vasta lauantaina. Mutta huomenna olen virallisesti ylioppilas. Huomenna lukio on virallisesti ohi. Pakko sanoa, että käyn läpi todella erilaisia tunteita juuri nyt. Koska se hetki, jonka olen odottanut koittavan niin pitkään, on huomenna. Se päivä, jolla ei koskaan mielessäni ollut mitään päivämäärää, on huomenna. Kaikki se uurastaminen viiden vuoden ajan, on ohi huomenna. Tämä on jotenkin niin sanoin kuvaamatonta. Koska puskiessani läpi kurssin toisensa jälkeen, ajattelin vain että no niin, yksi kurssi lisää. Toinen ja kolmas. Englannin kurssit loppuivat. Oho, äikän kurssit loppuivat. Kurssi toisensa jälkeen kirjattiin suoritetuksi. Ja lopulta ne loppuivat. Vielä ylioppilaskirjoitusten jälkeenkään en sisäistänyt sitä että tämä oli nyt tässä. Mutta nyt se alkaa iskemään. Juhla on huomenna, ja minä istun ulkoapäin tyynen näköisesti sohvalla, kun sisälläni myllertää. Puran tätä jännitystä toinen toistaan turhempiin asioihin. Minkä väristä huulipunaa laitan huomenna? Osaanko kävellä sievästi korkokengillä? Näyttääkö lakki tyhmältä päässäni? Miten laitan hiukset, millainen meikki asuun sopisi? Voinette hyvin ymmärtää, että yksikään yllä olevista asioista ei maailmaa kaada, mutta jännittyneen ylioppilaan mieltä on vaikea rauhoittaa. Nytkin oli pakko tulla kirjoittamaan että sai purettua tätä jännitystä. Hiiteen kappalejaot ja kuvat. Ja anteeksi vielä kerran että nyt ei oikein tule postauksia mistään muusta, olikohan tämä jo neljäs postaus valmistumiseen liittyen? Ja eihän tämä mikään kunnon postaus ole, lauseita lauseiden perään, mutta niin kuin sanoin, pakko tätä jännitystä oli johonkin purkaa etten kohta hypi seinille. Enää päivä. IIK!

-lakki päähän-

Se on nyt siinä! Perjantaina aamulla YTL lähetti kouluille ne tulokset joita kokelaat ovat pelonsekaisin tuntein odottaneet viimeiset kuukaudet. Ja tiedättekö mitä? Tämä naisen alku saa nyt virallisesti painaa lakin päähänsä 31.5! Olo on kyllä kieltämättä helpottunut. Vähän kauhulla itsekin kävin tulokset katsomassa, kun yhdessä kokeessa alimmat pisterajat olivat todella lähellä omia pisteitäni. Onneksi kuitenkin hyvin kävi ja nyt voi sitten nauttia hyvillä mielin näistä päivistä, toki pääsykokeisiin lukemista unohtamatta.. 

Tunsin pakottavaa tarvetta tulla tämänkin uutisen jakamaan, vaikka nämä nyt eivät ehkä olekaan niitä kaikkein mielenkiintoisimpia postauksia. Itse kullakin on omat ongelmansa, mutta olen nyt saanut unohdettua omani aika hyvin. Syynä pelkästään se että nyt on niin paljon muuta ajateltavaa! Juhlien järjestäminen, kutsujen lähettäminen, sekä kaikkein tärkeimpänä sen oman kampauksen ja mekon päättäminen! Kampaajalle sain vielä luojan kiitos ajan varattua, mutta mekko onkin sitten asia erikseen. Taidan olla ainoa mattimyöhänen liikenteessä, kaikki tuntuvat hankkineen mekkonsa jo helmi-maaliskuun vaihteessa. Otan vastaan vinkkejä mikäli teillä niitä on antaa! Haluaisin (niin kuin jokainen) mekon olevan jotenkin erityinen, tarkoittaen lähinnä sitä että en haluaisi tusinamekkoa linjalta H&M ja kumppanit, mutta mekon ei tarvitse olla mikään design -luomus ihan jo hintansakaan puolesta. Onhan tässä vielä kaksi viikkoa aikaa sitä etsiä ja päättää kampaus, jota päättäessä pitää muistaa myös ottaa huomioon se lakki... Joka pitäisi myös käydä ostamassa! Sen tulen kyllä tekemään ihan mielelläni.

 

Nyt on todella helpottunut olo. Tätä on odotettu jo todella pitkään, joku viisas aikanaan sanoi että hyvää kannattaa odottaa. Jokunen sukulainen on kyllä osannut siitäkin huomauttaa, että onkos tässä nyt tultu odoteltua liian pitkään kun vasta 20 -vuotiaana pääsen ylioppilaaksi. Minulla kun on pikkusisko joka valmistui ennen minua. Olen päättänyt olla ottamatta heidän sanojaan kuuleviin korviini, sillä tiedän itse että se oli kaikki sen arvoista vaikka olenkin ikäisiäni nyt jäljessä. Jokainen eläköön siis omalla tavallaan. Tässä on ihanasti aikaa miettiä mitä sitä sitten tekisi kesän jälkeen, jos opiskelupaikka syystä tai toisesta jää saamatta. Maailmassa on vaikka mitä nähtävää. Niinhän se laulukin menee. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

-tuloksia ja sukelluksia-

Heipodei ihanat immeiset! Halusin nyt aloittaa postauksen fiilistelemällä sitä kuinka ihana päivä tänään on! Kerroin aikaisemmassa postauksessa että minulla on vielä muutaman lukiokurssin koe suorittamatta. Jokainen näistä oli pakollinen kurssi joten niistä on pakko päästä läpi jotta voi valmistua lukiosta. Tänään sain kuulla kokeiden tulokset; kaikki läpi! JES! Ihanaa leijonat ihanaa! Tämä nyt siis meinaa käytännössä sitä että lukion puolelta olen täysin valmis valmistumaan! Tosin kirjoitusten tuloksethan eivät ole vielä tulleet, siihen on vielä n. 2 viikkoa, mutta uskon että hyvin ne menivät. Ainoastaan yksi koe oli sellainen jonka tuloksia jännitän roimasti, nimittäin se meni sen verran huonosti että jos pisterajat nousevat tänä vuonna yhtään viime vuoteen verrattuna niin se ei välttämättä mene läpi ollenkaan. Joten pitäkää peukkuja etteivät ne rajat nouse!

Muuten tässä ollaan puuskutettu eteenpäin samalla vauhdilla. Töissä käyn edelleen muutamana päivänä viikossa, kesäkuun alusta alkaen ryhdyn kokopäiväiseksi aina elokuun loppuun asti. Unohtamatta tietenkään 3 viikon lomaa siinä välissä! Uskomatonta että siihen on enää 85 päivää aikaa. Onhan tuo toki pitkä aika mutta eihän tässä mitään hätää ole, nyt kun koulustressi on pois harteilta ja kesä tuloillaan niin odottavan aika ei ehkä olekaan niin pitkä.

Kaivelin tässä muuten yksi päivä vanhoja kansioita koneeltani ja törmäsin vanhoihin sukellusvideoihin. Olen jossain kohtaa aikaisemmin maininnut että sen lisäksi että työskentelin laitesukelluksen parissa niin harrastin itsekseni myös vapaasukellusta. Yhtenä päivänä kun päivän sukellukset olivat pulkassa sain luvan lähteä meidän iltapäivän venesukelluksellemme mukaan, en tosin sukellusryhmien kanssa vaan tarkoitus oli mennä treenaamaan vapaasukellusta. Satuin törmäämään yhden sukellusryhmämme kanssa veden alla, heidän mukanansa oli myös meidän kameramiehemme joka sitten kuvasi myös minua siinä samalla. Halusin nyt tulla jakamaan tämän videon teidän kanssanne! Tiedän että kaikkia eivät nämä sukellusjutut kiinnosta, mutta itse pidän vedenalaisista videoista niin paljon että halusin joka tapauksessa tämän jakaa. Kyseessä ei siis ole ns. ''professional dive'' vaan ihan harrastusmielessä kuvattu video, joten tekniikatkaan eivät ole täysin puhtaat.

Postauksen kuvituksena on taas kuvia Fethiyestä. Näitä minulla riittää joten paremman puutteessa on sitten edes jotain kuvia tänne laittaa. Kuvattomat postaukset kun ovat mielestäni tylsiä. Siellä puolella maailmaa on jo kesä, asteet huitelevat helposti yli kahdenkymmenen yläpuolella. Ah ja voih kun täälläkin pääsisi kulkemaan hellemekoissa ja uimaan meressä.

Vappukin tuli ja meni tässä hulinassa. Tänä vuonna olimme vappuaattona ystäväni luona joka järjesti vappubileet, kun taas vappupäivänä kävimme vain pikaisesti pyörähtämässä keskustassa vapputorilla ja katsomassa teekkarien kastamisen Tammerkoskeen. Ajattelin nyt ihan vain rentoutua tämän viikonlopun nyt kun olen saanut kaikki kouluhommat suoritettua niin voisin vihdoin heittää aivot narikkaan ja olla vaan! Olen muutenkin vain selaillut vanhoja Turkin kuvia ja suunnitellut tulevaa matkaa. Eikö olekin hullua? Matkaan on vielä yli 2 kuukautta ja minä täällä suunnittelen jo valmiiksi kuinka kauan olen Istanbulissa, kuinka kauan Fethiyessä ja mahdollisesti Antalyassa, mitä teen missäkin ja niin edelleen. Aikaa on kuitenkin vain 3 viikkoa joten pitäisi saada joku järkevä suunnitelma tehtyä ettei koko aika mene loppujen lopuksi siihen että juoksee joka paikkaan pää kolmantena jalkana ja osa paikoista tai ihmisistä jää näkemättä suunnittelemattomuuden vuoksi. Niin voi helposti käydä, tai ainakin minulle on käynyt useasti niin.

Näitä kuvia katsellessa voin hyvin kuvitella itseni asumaan tulevaisuudessa tällaiseen rantakaupunkiin. Sitruspuut kukkivat, meri tuoksuu lähellä, ilmasto on lauhkea, ihmiset ystävällisiä, kadut täynnä rantakahviloita. Elämä on leppoisaa. Toki ensin haluan turvata rahallisen toimeentulon. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä että haluan ''aikuisena'' elää ns. helposti, tarkoittaen lähinnä sitä että en halua joutua huolehtimaan rahasta joka käänteessä ja laskemaan joka ikistä senttiä ja murehtimaan riittäkö raha nyt tässä kuussa tähän tai tuohon. Rikkaaksi en halua, mutta olisi kuitenkin mukava omistaa suht hyvät tulot. Turkin palkoilla tämä ei ole mahdollista pelkkänä työntekijänä, joten sen takia onkin tärkeää miettiä työkuviot valmiiksi ennen kuin edes ajattelee muuttoa. Yrittäjyys kiinnostaisi siinä mielessä että ei olisi niin sidottu työaikoihin, itsekin kun joudun varmasti matkustamaan tulevaisuudessakin kolmen kaupungin (Tampere-Istanbul-Fethiye) välillä, niin olisi kiva ettei se tapahtuisi vain kerran vuodessa. Muutenkin olen nykyään enemmän rauhallisen elämänmenon perään. Nuorempana tärkeintä oli se että läheltä löytyi hyvät bilepaikat ja runsaasti tekemistä, nyt voisin vain makoilla rannalla ja kuunnella laineiden liplatusta vaikka koko päivän. Onhan se mukavaa päästä pitämään hauskaa muutaman kerran vuodessa, mutta siihen se sitten omasta puolestani jääkin. Haaveilen enimmäkseen talosta meren rannalla ja omasta puutarhasta. Kuinka ihanaa olisikaan omistaa oma mansikkamaa ja hedelmäpuita, vattupensaista puhumattakaan. Olenko minä ainoa höperö joka jo tämän ikäisenä haaveilee rauhasta?