-ylioppilas isolla Y:llä-

OHI ON!

Täällä kirjoittelee iki-onnellinen tuore ylioppilas, morjens! Juhlat oli ja meni, ja pakko sanoa että oli kyllä yksi parhaimmista päivistä elämässäni. Todella monet sukulaiset, tuttavat ja ystävät pääsivät tulemaan, mikä oli mielestäni aivan ihanaa. Olen sellainen ihminen joka rakastaa kaikenlaisia sukujuhlia, ja meillä on todella iso suku jonka näkeminen tuottaa aina samanlaista iloa, nykyään kun harvemmin tulee heitä enää nähtyä muuten kuin juhlien verukkeella. Ja olin aivan yllättynyt siitä kuinka ylpeitä kaikki minusta olivat! Olin varautunut kuulemaan kuittailua siitä että pikkusiskoni valmistui ensin, mutta kaikki olivatkin todella onnellisia siitä että jaksoin lukea loppuun asti enkä jättänyt kesken! Pakko sanoa että suku ei ehkä sittenkään ole pahin. Juhlat menivät pääasiassa sisätiloissa, lauantaina kun satoi kuuroina vähän pitkin päivää. Yritin valikoida tänne muutamia kuvia joista ei niin paljoa kasvoja näkyisi, vaikka kaikille kuvien julkaisu olikin ihan ookoo niin silti laitan mieluummin näitä ''ei-niin-paljastavia'' kuvia, mutta toivottavasti pääsette kiinni juhlatunnelmaan! Virallisiin Yo-kuvauksiin en mennyt ollenkaan, vaan valokuvauksen hoiti rakas ystäväni joka valokuvaa muuten vaan. Olen kyllä todella tyytyväinen lopputulokseen! Saatiin hyvät kuvat kiitoskortteihin, kehyksiin teetettäväksi (ja tietenkin sinne facebookkiin...), ja löytyypähän sieltä muutama ei-niin-virallinenkin kuva kuten tuo yllä oleva!

Isä ja äitihän ne siinä kiirehtimässä johonkin suuntaan..

Päivän ruususaldo! Yhteensä 25.

Olen nyt hiukan sanaton. Olin niin onnellinen sekä perjantaina kun lakin sain että lauantaina kun sitä juhlittiin, että jouduin oikein nieleskelemään onnenkyyneliä. Yksi ajanjakso elämässä on taas ohi. Lämmöllä sitten muistelen näitä päiviä vanhana kiikkustuolissa. Nyt voi ottaa vaan ihan rennosti! Elämä on aika ihanaa juuri nyt.




PS. Behind the scenes olkaa hyvä:

Tältä näyttää hyvää kuvauspaikkaa etsivä ylioppilas joka yrittää
kävellä kaiken kasvillisuuden seassa itsepäisesti korkkareilla.

-jännittää-

Niin se ihminen kasvaa. Vastahan olin vasta 16 -vuotias. Vuodet kuluvat silmänräpäyksessä. Juuri nyt elän todella epätodellisia tunteita. Aloitin lukion aikanaan 15 -vuotiaana. Olen nyt 20 kun valmistun. Tämä projekti on omalla kohdallani ollut niin pitkä. 5 vuotta. Silloin kun tein päätöksen lähteä Turkkiin töihin ja pitää välivuoden, olin tietoinen siitä etten tulisi valmistumaan samaan aikaan kuin muut ikäiseni. Mutta kun välivuosi venyi, en edes ajatellut valmistumista. Jossain mielen sopukoissa se toki oli. Valmistun sitten joskus. Se se oli. Ei ajankohtainen, ei päivämäärää, mutta kyllä joskus. Ja se joskus on nyt huomenna. Lakkiaiset pidetään huomenna illalla koululla, itse juhla vasta lauantaina. Mutta huomenna olen virallisesti ylioppilas. Huomenna lukio on virallisesti ohi. Pakko sanoa, että käyn läpi todella erilaisia tunteita juuri nyt. Koska se hetki, jonka olen odottanut koittavan niin pitkään, on huomenna. Se päivä, jolla ei koskaan mielessäni ollut mitään päivämäärää, on huomenna. Kaikki se uurastaminen viiden vuoden ajan, on ohi huomenna. Tämä on jotenkin niin sanoin kuvaamatonta. Koska puskiessani läpi kurssin toisensa jälkeen, ajattelin vain että no niin, yksi kurssi lisää. Toinen ja kolmas. Englannin kurssit loppuivat. Oho, äikän kurssit loppuivat. Kurssi toisensa jälkeen kirjattiin suoritetuksi. Ja lopulta ne loppuivat. Vielä ylioppilaskirjoitusten jälkeenkään en sisäistänyt sitä että tämä oli nyt tässä. Mutta nyt se alkaa iskemään. Juhla on huomenna, ja minä istun ulkoapäin tyynen näköisesti sohvalla, kun sisälläni myllertää. Puran tätä jännitystä toinen toistaan turhempiin asioihin. Minkä väristä huulipunaa laitan huomenna? Osaanko kävellä sievästi korkokengillä? Näyttääkö lakki tyhmältä päässäni? Miten laitan hiukset, millainen meikki asuun sopisi? Voinette hyvin ymmärtää, että yksikään yllä olevista asioista ei maailmaa kaada, mutta jännittyneen ylioppilaan mieltä on vaikea rauhoittaa. Nytkin oli pakko tulla kirjoittamaan että sai purettua tätä jännitystä. Hiiteen kappalejaot ja kuvat. Ja anteeksi vielä kerran että nyt ei oikein tule postauksia mistään muusta, olikohan tämä jo neljäs postaus valmistumiseen liittyen? Ja eihän tämä mikään kunnon postaus ole, lauseita lauseiden perään, mutta niin kuin sanoin, pakko tätä jännitystä oli johonkin purkaa etten kohta hypi seinille. Enää päivä. IIK!

-lakki päähän-

Se on nyt siinä! Perjantaina aamulla YTL lähetti kouluille ne tulokset joita kokelaat ovat pelonsekaisin tuntein odottaneet viimeiset kuukaudet. Ja tiedättekö mitä? Tämä naisen alku saa nyt virallisesti painaa lakin päähänsä 31.5! Olo on kyllä kieltämättä helpottunut. Vähän kauhulla itsekin kävin tulokset katsomassa, kun yhdessä kokeessa alimmat pisterajat olivat todella lähellä omia pisteitäni. Onneksi kuitenkin hyvin kävi ja nyt voi sitten nauttia hyvillä mielin näistä päivistä, toki pääsykokeisiin lukemista unohtamatta.. 

Tunsin pakottavaa tarvetta tulla tämänkin uutisen jakamaan, vaikka nämä nyt eivät ehkä olekaan niitä kaikkein mielenkiintoisimpia postauksia. Itse kullakin on omat ongelmansa, mutta olen nyt saanut unohdettua omani aika hyvin. Syynä pelkästään se että nyt on niin paljon muuta ajateltavaa! Juhlien järjestäminen, kutsujen lähettäminen, sekä kaikkein tärkeimpänä sen oman kampauksen ja mekon päättäminen! Kampaajalle sain vielä luojan kiitos ajan varattua, mutta mekko onkin sitten asia erikseen. Taidan olla ainoa mattimyöhänen liikenteessä, kaikki tuntuvat hankkineen mekkonsa jo helmi-maaliskuun vaihteessa. Otan vastaan vinkkejä mikäli teillä niitä on antaa! Haluaisin (niin kuin jokainen) mekon olevan jotenkin erityinen, tarkoittaen lähinnä sitä että en haluaisi tusinamekkoa linjalta H&M ja kumppanit, mutta mekon ei tarvitse olla mikään design -luomus ihan jo hintansakaan puolesta. Onhan tässä vielä kaksi viikkoa aikaa sitä etsiä ja päättää kampaus, jota päättäessä pitää muistaa myös ottaa huomioon se lakki... Joka pitäisi myös käydä ostamassa! Sen tulen kyllä tekemään ihan mielelläni.

 

Nyt on todella helpottunut olo. Tätä on odotettu jo todella pitkään, joku viisas aikanaan sanoi että hyvää kannattaa odottaa. Jokunen sukulainen on kyllä osannut siitäkin huomauttaa, että onkos tässä nyt tultu odoteltua liian pitkään kun vasta 20 -vuotiaana pääsen ylioppilaaksi. Minulla kun on pikkusisko joka valmistui ennen minua. Olen päättänyt olla ottamatta heidän sanojaan kuuleviin korviini, sillä tiedän itse että se oli kaikki sen arvoista vaikka olenkin ikäisiäni nyt jäljessä. Jokainen eläköön siis omalla tavallaan. Tässä on ihanasti aikaa miettiä mitä sitä sitten tekisi kesän jälkeen, jos opiskelupaikka syystä tai toisesta jää saamatta. Maailmassa on vaikka mitä nähtävää. Niinhän se laulukin menee. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

-tuloksia ja sukelluksia-

Heipodei ihanat immeiset! Halusin nyt aloittaa postauksen fiilistelemällä sitä kuinka ihana päivä tänään on! Kerroin aikaisemmassa postauksessa että minulla on vielä muutaman lukiokurssin koe suorittamatta. Jokainen näistä oli pakollinen kurssi joten niistä on pakko päästä läpi jotta voi valmistua lukiosta. Tänään sain kuulla kokeiden tulokset; kaikki läpi! JES! Ihanaa leijonat ihanaa! Tämä nyt siis meinaa käytännössä sitä että lukion puolelta olen täysin valmis valmistumaan! Tosin kirjoitusten tuloksethan eivät ole vielä tulleet, siihen on vielä n. 2 viikkoa, mutta uskon että hyvin ne menivät. Ainoastaan yksi koe oli sellainen jonka tuloksia jännitän roimasti, nimittäin se meni sen verran huonosti että jos pisterajat nousevat tänä vuonna yhtään viime vuoteen verrattuna niin se ei välttämättä mene läpi ollenkaan. Joten pitäkää peukkuja etteivät ne rajat nouse!

Muuten tässä ollaan puuskutettu eteenpäin samalla vauhdilla. Töissä käyn edelleen muutamana päivänä viikossa, kesäkuun alusta alkaen ryhdyn kokopäiväiseksi aina elokuun loppuun asti. Unohtamatta tietenkään 3 viikon lomaa siinä välissä! Uskomatonta että siihen on enää 85 päivää aikaa. Onhan tuo toki pitkä aika mutta eihän tässä mitään hätää ole, nyt kun koulustressi on pois harteilta ja kesä tuloillaan niin odottavan aika ei ehkä olekaan niin pitkä.

Kaivelin tässä muuten yksi päivä vanhoja kansioita koneeltani ja törmäsin vanhoihin sukellusvideoihin. Olen jossain kohtaa aikaisemmin maininnut että sen lisäksi että työskentelin laitesukelluksen parissa niin harrastin itsekseni myös vapaasukellusta. Yhtenä päivänä kun päivän sukellukset olivat pulkassa sain luvan lähteä meidän iltapäivän venesukelluksellemme mukaan, en tosin sukellusryhmien kanssa vaan tarkoitus oli mennä treenaamaan vapaasukellusta. Satuin törmäämään yhden sukellusryhmämme kanssa veden alla, heidän mukanansa oli myös meidän kameramiehemme joka sitten kuvasi myös minua siinä samalla. Halusin nyt tulla jakamaan tämän videon teidän kanssanne! Tiedän että kaikkia eivät nämä sukellusjutut kiinnosta, mutta itse pidän vedenalaisista videoista niin paljon että halusin joka tapauksessa tämän jakaa. Kyseessä ei siis ole ns. ''professional dive'' vaan ihan harrastusmielessä kuvattu video, joten tekniikatkaan eivät ole täysin puhtaat.

Postauksen kuvituksena on taas kuvia Fethiyestä. Näitä minulla riittää joten paremman puutteessa on sitten edes jotain kuvia tänne laittaa. Kuvattomat postaukset kun ovat mielestäni tylsiä. Siellä puolella maailmaa on jo kesä, asteet huitelevat helposti yli kahdenkymmenen yläpuolella. Ah ja voih kun täälläkin pääsisi kulkemaan hellemekoissa ja uimaan meressä.

Vappukin tuli ja meni tässä hulinassa. Tänä vuonna olimme vappuaattona ystäväni luona joka järjesti vappubileet, kun taas vappupäivänä kävimme vain pikaisesti pyörähtämässä keskustassa vapputorilla ja katsomassa teekkarien kastamisen Tammerkoskeen. Ajattelin nyt ihan vain rentoutua tämän viikonlopun nyt kun olen saanut kaikki kouluhommat suoritettua niin voisin vihdoin heittää aivot narikkaan ja olla vaan! Olen muutenkin vain selaillut vanhoja Turkin kuvia ja suunnitellut tulevaa matkaa. Eikö olekin hullua? Matkaan on vielä yli 2 kuukautta ja minä täällä suunnittelen jo valmiiksi kuinka kauan olen Istanbulissa, kuinka kauan Fethiyessä ja mahdollisesti Antalyassa, mitä teen missäkin ja niin edelleen. Aikaa on kuitenkin vain 3 viikkoa joten pitäisi saada joku järkevä suunnitelma tehtyä ettei koko aika mene loppujen lopuksi siihen että juoksee joka paikkaan pää kolmantena jalkana ja osa paikoista tai ihmisistä jää näkemättä suunnittelemattomuuden vuoksi. Niin voi helposti käydä, tai ainakin minulle on käynyt useasti niin.

Näitä kuvia katsellessa voin hyvin kuvitella itseni asumaan tulevaisuudessa tällaiseen rantakaupunkiin. Sitruspuut kukkivat, meri tuoksuu lähellä, ilmasto on lauhkea, ihmiset ystävällisiä, kadut täynnä rantakahviloita. Elämä on leppoisaa. Toki ensin haluan turvata rahallisen toimeentulon. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä että haluan ''aikuisena'' elää ns. helposti, tarkoittaen lähinnä sitä että en halua joutua huolehtimaan rahasta joka käänteessä ja laskemaan joka ikistä senttiä ja murehtimaan riittäkö raha nyt tässä kuussa tähän tai tuohon. Rikkaaksi en halua, mutta olisi kuitenkin mukava omistaa suht hyvät tulot. Turkin palkoilla tämä ei ole mahdollista pelkkänä työntekijänä, joten sen takia onkin tärkeää miettiä työkuviot valmiiksi ennen kuin edes ajattelee muuttoa. Yrittäjyys kiinnostaisi siinä mielessä että ei olisi niin sidottu työaikoihin, itsekin kun joudun varmasti matkustamaan tulevaisuudessakin kolmen kaupungin (Tampere-Istanbul-Fethiye) välillä, niin olisi kiva ettei se tapahtuisi vain kerran vuodessa. Muutenkin olen nykyään enemmän rauhallisen elämänmenon perään. Nuorempana tärkeintä oli se että läheltä löytyi hyvät bilepaikat ja runsaasti tekemistä, nyt voisin vain makoilla rannalla ja kuunnella laineiden liplatusta vaikka koko päivän. Onhan se mukavaa päästä pitämään hauskaa muutaman kerran vuodessa, mutta siihen se sitten omasta puolestani jääkin. Haaveilen enimmäkseen talosta meren rannalla ja omasta puutarhasta. Kuinka ihanaa olisikaan omistaa oma mansikkamaa ja hedelmäpuita, vattupensaista puhumattakaan. Olenko minä ainoa höperö joka jo tämän ikäisenä haaveilee rauhasta?

-elämäni numerot-

Idea tähän postaukseen tuli alunperin Tuhat ja yksi tarinaa -blogin kirjoittajalta Mineltä. Kiitos vielä kerran että sain toteuttaa tästä oman versioni. Idea on simppeli: elämäni numeroina, olkaa hyvä!


1 - Enää yksi kuukausi aikaa siihen, että saan painaa ylioppilaslakin päähäni ja kutsua itseäni virallisesti ylioppilaaksi. Johan tässä on aikaa kulunut, ensimmäisen kerran istahdin lukion penkille jo vuoden 2009 elokuussa. Josko ympyrä nyt vihdoin sulkeutuisi?

2 - Vuosien määrä, jonka vietin teini-ikäisenä Turkissa, siis tasan kaksi vuotta. Se syy, minkä takia lukio venähti. Voisin melkein kutsua parhaimmiksi vuosikseni tähän astisessa elämässäni.

3 - Sisaruskatraan määrä, yhteensä meitä on kolme. Minulla on kaksi pikkusisarusta, pikkuveli ja -sisko. Kumpikin kultaa kalliimpia, vaikka olemmekin varmaan huutaneet toisillemme useammin kuin nauraneet. Tai ehkä tasapuolisesti molempia?

4 - Neljä oli pienempänä onnenlukuni. Mitään onnekasta selitystähän tälle ei ollut, yhtenä päivänä vain päätin että neljä on nyt onnenlukuni koska harrastin silloin ratsastusta ja hevosillahan on neljä jalkaa. Loogista, eikö?

5 - Perheemme suuruus. Lapset ja vanhemmat mukaanluettuina meitä on yhteensä viisi. Oikein passeli luku. Itsekin salaa haaveilen kolmesta lapsesta. Mitä vanhemmat edestä sitä lapset perässä?

6 - Vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta Turkissa. Seitsemän vanhana muutimme Suomeen.

7 - Määrä, kuinka montaa kieltä haluaisin osata puhua sujuvasti. Tällä hetkellä onnistuu suomi, turkki ja englanti. Välttävästi myös ruotsi. Näiden lisäksi haluaisin osata venäjää, espanjaa ja ranskaa. Yhteensä seitsemän. Opiskelin aikanaan myös saksaa yhteensä seitsemän vuoden ajan, mutta saksan kieli ei ole koskaan tullut minulle ''läheiseksi'', enkä ole tuntenut samanlaista halua osata sitä toisin kuin edellä mainitsemiani kieliä.

8 - Kahdeksan vuoden ajan harrastin kilpa-uintia. Rakkaasta harrastuksesta tuli elämä, ja vaikka se onkin nyt loppu, tulen aina kantamaan lämpimiä muistoja mukanani. Ei varmaan tarvitse ihmetellä, miksi vesi on niin rakas elementti minulle?

9 - Yhdeksännellä luokalla ymmärsin ensimmäisen kerran kuinka paljon rakastan Turkkia. Siihen astinen elämäni oli pyörinyt pitkälti uinnin ympärillä, mutta kun se loppui ja vapaata aikaa oli yhtäkkiä vaikka muille jakaa, jäi aikaa miettiä mihin sen kaiken ajan haluaa tulevaisuudessa käyttää. Suomi oli siihen asti ollut ainoa rakas maa, Turkin jäädessä hieman etäiseksi, mutta sinä vuonna tilanne muuttui.

10 - Tein vuonna 2013 yhteensä kaksi kymmenen päivän reissua Fethiyeen. Vaikka kymmenen päivää on lyhyt aika, teki silti todella hyvää päästä edes siksi aikaa käymään rakkaassa Fethiyessä. Seuraavaksi pitäisi päästä helpottamaan ikävää Istanbulin kanssa.

11 - Olen ollut aikanaan Suomen ikäkausimestaruusuinneissa yhdestoista 200 metrin perhosuinnissa. IKM- kisat ovat ikään kuin nuorten SM- kisat, joten olen ainakin joskus ollut omassa ikäluokassani Suomen 11. paras 200 metrin perhosessa. Eihän se mitään SM- kultaa ole, mutta suuri saavutus pienelle tytölle! 

12 - Olen asunut Suomessa yhteensä 12 vuoden ajan. Vuosien, joista ainoatakaan en antaisi pois. Jokaisen suomalaisen tulisi arvostaa sitä, mitä meillä täällä on. Siniset järvet, vihreät metsät, ja olet vapaa käymään kaikissa niissä.

13 - Asuntomme numero Turkissa on kolmetoista. Toisille se on epäonnenluku, meille se tuo mielettömästi iloa ja onnea.

14 - 14 -vuotiaana tapasin nykyisen parhaan ystäväni täysin sattumalta. Olemme molemmat puoliksi suomaisia ja puoliksi turkkilaisia ja asuimme molemmat Suomessa. Tietenkin aina kesäisin kävimme Turkissa vierailulla. Yhtenä kohtalokkaana kesänä satuimme samalle lennolle. Hän matkusti yksin ja minä sisarusteni ja äitini kanssa. Olimme todella ujoja tuolloin, ja kun äitini huomasi yksinäisen tytön istuskelevan lähtöterminaalissa, hän kehotti minua menemään pitämään hänelle seuraa. Menin ujosti hänen luokseen, moikattiin, ruvettiin juttelemaan, tajusimme että molemmat harrastimme uintia, jutut vain syvenivät ja kesän loputtua ja molempien palattua takaisin Suomeen ruvettiin pitämään yhteyttä päivittäin. Ja se yhteys ei ole vieläkään katkennut.

15 - 15 -vuotiaana aloitin lukion. Tuo vuosi oli hyvin stressaava, koska en päässyt lukioihin joihin olin ensisijaisesti hakenut, hetken jo pelkäsin pääsenkö edes viimeiseen eli viidenteenkään vaihtoehtoon. Onneksi pelko osoittautui turhaksi ja pääsin sisään. Lukion ensimmäinen vuosi oli luultavasti elämäni sekavin ja jollain tapaa huonoin, ja olen iloinen että olen päässyt siitä yli.

16 - 16 -vuotiaana tapasin nykyisen mieheni. Meillä se oli rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka moiseen hölynpölyyn en silloin uskonutkaan. Nyt neljä vuotta myöhemmin, voin vain ihmetellä miten tuo edelleen jaksaa seistä vieressä päivästä toiseen kuunnellen samoja narinoita.

17 - 17 kokeilun jälkeen saavutin omat ennätykseni vapaasukelluksessa. Syvyysssukellus ennätykseni on 22 metriä ja hengityksen staattinen pidätysennätys 3min10sek. Ei tietenkään maailman parhaimpien tuloksien joukossa, mutta ne ovatkin minun ennätyksiäni, ja olen hyvin ylpeä niistä koska molemmat olivat kovan työn ja tuskan takana.

18 - 18 vuotta on hyvin odotettu ikä kaikkien nuorten keskuudessa. Niin se oli minullakin, kunnes huomasin että mikään ei oikeastaan muutu. En tuntenut itseäni yhtään sen aikuisemmaksi tai viisaammaksi.

19 - Äitini on ollut 19 -vuotias silloin kun he ovat menneet isäni kanssa naimisiin. Joskus ajattelen, että jos olisin noudattanut samaa tietä, olisin minäkin jo ollut naimisissa vuoden ajan. Vanhempani tapasivat kun äitini oli 18- ja isäni 20 -vuotias, joten he ovat menneet todella nopeasti naimisiin. Toisaalta, mitä sitä odottelemaan jos tiedät toisen olevan se oikea. Ja ainakin heidän kohdallaan se kannatti, muutama vuosi sitten vietettiin hopeahääpäivää, seuraavaksi kultaista odotellessa. Minä taas tutustuin mieheni kanssa jo 16 -vuotiaana, joten ehkä meidänkin aikaimme alkaa pikkuhiljaa tulla.

20 - Haaveilin aina että 20 -vuotiaana tietäisin jo mitä haluan elämältäni, olisin jo päässyt yliopistoon, hyvää vauhtia etenemässä opinnoissa ja kaikki olisi muutenkin mallillaan. Havahduin nyt oikeasti kaksikymppisenä siihen, että en vieläkään tiedä sataprosenttisesti mitä elämältäni haluan, mutta totesin, että tarviiko edes?

21 - Ikä jonka saavutan viiden kuukauden päästä. 21 vuotta. Elämä on vasta aluillaan, ja nyt siitä pitäisi osata ottaa kaikki irti.