-elämä jaksaa hymyilyttää-

Täälläpäin on ollut yllättävän mukavat kelit. Vaikka pakkanen onkin kiristynyt jonkun verran (viime yönä oli -13!), niin aurinkokin on silti jaksanut paistaa. Silloin minäkään en pistä pikku pakkasta pahakseni. Onkohan olemassa ainuttakaan ihmistä, jota aurinko ei piristäisi? Itseäni se on piristänyt jopa sen verran, että olen saanut itseni raahattua sille lenkille jopa kahtena päivänä viikossa! Voi kuulostaa vähältä, mutta pitkään aikaan liikkumattomalle ihmiselle se on jo suuri saavutus. Ja eikös se sanontakin kuulu, että parempi vähän kuin ei ollenkaan? Myönnän, muokkasin tuon omaksi versiokseni alkuperäisestä parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta toimii se varmasti näinkin päin.

Olen nyt muutaman päivän aikana fiilistellyt tätä tulevaa kevättä ja tulevaisuutta ylipäätään. Jos joku on Iltalehteä tai Iltasanomia seurannut, niin on varmaan tietoinen siitä että abit puurtavat tällä hetkellä ylioppilaskirjoitusten parissa. Koska itsekin valmistun vasta tänä vuonna, on minullakin ollut kirjoituksia. Viime syksynä kirjoitin englannin ja äidinkielen, nyt syksyllä olen kirjoittanut ruotsin ja yhteiskuntaopin. Enää olisi jäljellä huomisen filosofian kirjoitukset. Ja tiedättekö, olen jo nyt helpottunut. Suurin osa urakasta on jo takana, enää yksi edessä. Ja sen jälkeen se on ohi! Toki sitten alkaa myös pääsykokeisiin valmistautuminen, mutta en halua ottaa stressiä siitä(kin) jo nyt. Haluan iloita siitä että olen melkein maalissa. Maaliviiva näkyy jo, nyt tarvitaan se viimeinen loppurutistus. Sitten saa lysähtää maahan makaamaan ja iloita suorituksestaan. Palautusviikon jälkeen voi sitten kohdentaa katseen kohti uusia kisoja. Siihen asti on lupa levätä.

Voi raukkaa, liekö ollut orava aikanaan?

Jotenkin nämä viimeiset viikot ovat olleet itselleni erittäin mukavia. Vaikka sitä luulisi että tämä aika on abeille erityisen stressaavaa, niin itse en taida siihen joukkoon kuulua. Johtuneeko kenties siitä, että olen itse muutaman vuoden vanhempi kuin nyt normaalisti kirjoittava ikäluokka. Ehkä olen vain päässyt sen stressivaiheen yli. Loppujen lopuksi, elämässä on kaikella tapana järjestyä, otti siitä sitten hirveää stressiä tai ei. Toki voi olla, että lisääntyneellä auringon valollakin on osuutensa asiaan. Olen kyllä ehdottomasti täysin kesä ihminen. Pidän lämmöstä ja auringosta niin paljon, että Suomen pimeät talvet ovat kauheinta mitä tiedän. Pidän kyllä myös aurinkoisista talvipäivistä, kun lumipeite on paksuna peittänyt maan. Mutta pidän siitä vain kuukauden ajan, ja sitten saan tarpeeksi. Sen jälkeen kesä voi tulla takaisin.

Tämänkin aamun olen kuunnellut ihanan pirteitä biisejä/kappaleita/lauluja, miksi näitä nyt enää kutsutaan? Kyllä se vaan on niin, että juuri nyt olen oikein tyytyväinen elämääni. Olen saanut koulun vihdoin loppuun, niin kuin tavoite on ollut. Edessä siintää yliopiston pääsykokeet. Vieressä on mies joka kestää vieraassa maassa asumisen vuokseni. Minulla on osa-aikainen työpaikka, jonka avulla pärjäämme ihan hyvin taloudellisesti. Sain viime kuussa bonuksen hyvistä tuloksista, jonka ansiosta pystyin ostamaan itselleni uudet kevätkengät ja laukun. Niinkin pieni asia on minulle luksusta, ja saan siitä hyvin paljon iloa irti. Eihän minunkaan elämäni täydellistä ole. Päivittäin tulee vastaan negatiivisia asioita, ja joka päivä ikävöin Turkkia ja haaveileen Turkkiin muutosta. Vielä se ei ole mahdollista, joten se pitää vain kestää. Samoin ne negatiivisetkin asiat. Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisista asioista elämässäni. Kai se on sallittua?

Rakennus ulkoapäin

Sisäänkäynti

Tie jota pitkin paikalle ajetaan

Käytin kuvituksena vuoden 2011 syyskuussa Fethiyestä ottamiani kuvia. Kävimme tuolloin vierailulla Yörük museossa, jossa on mahdollista syödä myös aamupalaa ennen kuin käy kiertelemässä museon puolella. Menimme siis aamupalalle, ja voi pojat, suosittelen ehdottomasti jos satutte siellä päin kulkemaan! Aamupala ei ole halvimmista päästä, sillä se maksaa 20 liiraa /per pää eli noin 6,50 euroa. Sillä hinnalla saat kuitenkin syödä rajattomasti kaikkea. Itse museo on ilmainen. Tämä Yörük museo sijaitsee Fethiyessä, Kargı kylässä, ja on kokonimeltään Enver Yalçın Yörük Müzesi. Keskustasta ajo kestää n. 20 minuuttia. Tässä seassa siis löytyy kuvia reissultamme.

Herkullinen aamupala

Aaseja ja kana.

 Paikalta löytyy myös eläinystäville katseltavaa, nimittäin aaseja ja kanoja! Kanoja vipelsi myös vapaana pihalla kissojen kanssa. Aasit olivat karsinoissa, jos oikein muistelen niin siellä taisi olla myös ankkoja, kuvia ei näemmä tullut otettua sen enempää.

-kaksikielisyys-

Asia, josta olen saanut kuulla kysymyksiä koko ikäni. Millä kielellä ajattelet? Osaatko molempia yhtä hyvin? Sano jotain turkiksi/suomeksi? Ovat tulleet tutuiksi. Nyt sitten haluaisin kertoa hiukan siitä, millaista synnynnäisen kaksikielisen elämä on. Moni varmasti onkin lukenut, että äitini on suomalainen ja isäni turkkilainen. Ja kyllä, osaan puhua molempia kieliä. Kuinka se sitten toimii? Tätä pohditaan monissa kaksikielisissä perheissä. Kuinka lapsi oppii molemmat kielet?

No, aloitetaan sillä, että lapsen täytyy asua molemmissa maissa. Vaikka kuinka kotona puhuisi sitä omaa kieltään lapselle, niin se ei yksinkertaisesti riitä, kun lapsi ei sitä pääse itse käyttämään. Minun vanhempani asuivat Turkissa ennen syntymääni. Äitini kuitenkin halusi tulla synnyttämään Suomeen, joten näin tehtiin. Synnyin siis Suomessa, mutta muutaman kuukauden jälkeen syntymästäni palasimme Turkkiin. Ja asuin Turkissa aina 7-vuotiaaksi asti. Tuona aikana puhuin ihan täydellistä turkkia, niin kuin jokainen turkkilainen lapsi. Vaikka äitini puhui meille aina suomea, ja meillä oli kotona myös suomalainen au-pair tyttö, joka puhui myös kanssamme suomeksi. Silti turkki oli aina se vahva kieli. Totta kai ymmärsimme myös suomea, mutta ei samalla tavalla kuin turkkia. Olin aika perus kaksikielisen perheen lapsi, joka asui vain toisessa maassa. Toinen kieli oli äidinkieli, toista ymmärsi, mutta ei täydellisesti. Kävimme kyllä aina kesäisin Suomessa, mutta eihän se parin kuukauden reissu riitä paikkaamaan loppujen kymmenen kuukauden unohduksia.

Muutimme takaisin Suomeen kun täytin seitsemän. Ja millä tolalla se kieli silloin olikaan. Muistan vielä elävästi sen yön, kun tarkoituksenani oli pyytää äitiäni tuomaan vettä minulle. ''Äiti, toisitko mulle verta?''. Siis verta, ei vettä. En ikinä unohda äitini ilmettä sillä hetkellä, kun hän tajusi että haluankin vettä. Suomi oli heikoilla. No, asuin Suomessa 10 vuoden ajan. Sen kymmenen vuoden aikana kielet kääntyivät nurinpäin. Suomi muuttui äidinkieleksi, turkki jäi häviölle. En osannut enää laskea turkiksi. En osannut myöskään kuukausia turkiksi. Puhua kyllä pystyin, mutta en läheskään täydellisesti. Aina se toinen kieli rapistuu väjäämättä. Kymmenen vuoden jälkeen muutin vielä kahdeksi vuodeksi töihin Turkkiin. Ja tämä matka oli se, joka tasoitti molempien kielien väliset erot. Koska aikaisemmin turkki oli äidinkieleni, jonka jälkeen se vaihtui suomeksi, niin Turkissa oli taas helppoa omaksua ''vanha'' äidinkieli. Se vain vaati yhtä paljon asumista molemmissa maissa. Suomessa vuosia kertyi 10, Turkissa 8, jonka jälkeen kielet vasta tasoittuivat. Aika tasavertainen luku.

Nykyään siis puhun yhtä hyvin molempia kieliä. Harmillisen usein se ei kuitenkaan mene näin. Minulla on monia puoliksi suomalaisia, puoliksi turkkilaisia ystäviä jotka asuvat Suomessa, eivätkä osaa turkkia ollenkaan. Ja on muutamia, jotka osaavat vähän, ehkä samaa tasoa kuin mitä koulussa opetettavia kieliä opiskelevat osaavat. Sitten on taas puoliksi suomalaisia, puoliksi turkkilaisia ystäviäni, jotka asuvat Turkissa. Heillä taas suomenkieli on erittäin heikko. Jotkut eivät osaa ollenkaan, suurin osa osaa jotain, mutta ei esimerkiksi pysty taivuttamaan sanoja. Ja minua harmittaa heidän puolestaan. Vain yhden kielen taitaminenhan ei mielestäni ole koskaan lapsen vika, vaan vanhempien. Koska se on vanhempien vastuulla järjestää asiat niin, että lapsella on mahdollisuus molemmat kielet oppia. Valitettavan usein vanhemmat eivät viitsi vaivautua, tai muista syistä käytä toista äidinkieltä ollenkaan. Olen ollut todella onnekkaassa asemassa, koska äitini on aina puhunut meille suomea ja isäni turkkia. Ja olemme saaneet asua molemmissa maissa, jonka takia molemmat kielet ovat vahvoja. Joskus edelleen törmään kysymykseen siitä (itse asiassa aika usein), kumpaa kieltä osaan paremmin. Vastaan, että molempia. Ennen olisin saattanut sanoa, että suomea tai turkkia.

Oma mielipiteeni on se, että kahta kieltä voi osata vaikka osuisikin vain toisessa maassa, mutta ei koskaan yhtä hyvin. Se toinen kieli jää aina huonoksi, heikoksi. Se vain on totuus, että toisessa maassa toinen kieli aina unohtuu. Ja puhun nyt omasta kokemuksestani. Eihän sitä silloin pienenä ymmärrä, mutta nyt kun katsoin taaksepäin, ymmärrän kuinka tärkeää molemmissa maissa asuminen on ollut. Sukuloidessa on aina ihmetelty, kuinka hyvin puhumme turkkia/suomea. En voi ikinä kiittää tarpeeksi perhettäni siitä, että olemme saaneet mahdollisuuden puhua molempia kieliä. Se on monikulttuuriselle ihmiselle rikkaus, ymmärtää molempien maiden kulttuureja, joihin kieli vahvasti kuuluu.

Kuulisin kyllä mielelläni jos jollakulla on erilaisia kokemuksia, onko joku oppinut molemmat kielet yhtä hyvin asumalla vain toisessa maassa?

-liput varattu-

Vihdoinkin voin kirjoittaa tämän postauksen! Olen nyt siis vihdoin ostanut lentoliput Istanbuliin kolmeksi viikoksi ajalle 26.7-17.8, ja olen todella innoissani. Erityisen innoissani sen takia, että viime kesänä en tietenkään voinut pitää kesälomaa ollenkaan koska olin kesätyöntekijänä. No, tänä vuonna minulla on kertynyt lomapäiviä juuri sen verran että niistä riittää kolmeen viikkoon, ja saan pitää ne vieläpä kesällä. Enempää en olisi voinut edes toivoa!

Aivan erityisen matkasta tekee se, että olen menossa nimenomaan Istanbuliin. En nimittäin ole käynyt istanbulissa sitten vuoden 2012 helmikuun, eli yli kaksi vuotta sitten. Syynä tähän on se, että parempi puoliskoni asui Fethiyessä, joten Turkkiin mennessäni menin aina Fethiyeen. Ikävä on kuitenkin suuri, koska suurin osa sukulaisistani asuu Istanbulissa ja aikaisemmin olen viettänyt kesät siellä. Odotankin siis innolla edessä olevaa matkaa, kun pääsen taas pitkästä aikaa Istanbuliin.

Aikaahan toki on vielä melkein 4,5 kuukautta, mutta eiköhän aika mene äkkiä nyt kun aurinkokin on alkanut paistaa. Odottavan aika on pitkä, mutta ehkä se menee vähän nopeammin fiilistellässä matkaa jo näin etukäteen? En oikein osaa pukea sanoiksi sitä, kuinka onnellinen tällä hetkellä olen. Se, että lentoliput on oikeasti ostettu ja olen oikeasti lähdössä Istanbuliin. Voi, kun pääsisin taas pian käyskentelemään Istiklalin kaduilla, Bosporin rannalla, tai Ortaköyhin syömään kumpiria!