-my happy place-

Jokaisella on varmasti jokin paikka, johon mennessä tuntuu siltä että siellä voisi viettää vaikka koko loppuelämänsä. Minulle se paikka on Egeanmeren rannalla. Uskon myös, että melkein jokaisella on ollut jossain vaiheessa elämäänsä pohdintoja siitä, mitä oikein haluaa elämällään tehdä. Niin minullakin.

Pitkäaikainen haaveeni aina lapsesta asti on ollut edistää ihmisoikeuksia ja työskennellä niiden parissa tavalla tai toisella. Se tuntuu itselleni tärkeältä, että pystyn omalla elämälläni auttamaan muiden elämää.

Kuitenkin, jok'ikinen kerta kun olen Egean alueella, ajatuksiini hiipii pieni mutta. Sen ehkä ymmärtää, jos menee johonkin egealaiseen pikkukylään juttelemaan paikallisten kanssa. Istuu pieneen ravintolaan, räsäisine pöytine ja tuoleineen, mutta ruoka on mitä maittavinta, seurasta puhumattakaan. Kuuntelee kun katusoittajat kulkevat pöydästä toiseen. Ihailee satamaan kiinnitettyjä veneitä vieri vieressä, melkein loputtomiin. Istuu merenrannalle juomaan iltateet, kuuntelee vain aaltojen lyöntiä vasten kallioita ja katselee auringonlaskua.

Silloin, aina välillä, mielessäni käy, mitä jos asettuisinkin tänne? Mitä jos unohtaisin kaiken mitä minulta odotetaan, jatkokoulutus, työelämä, arvostettu ura, ja asettuisin tänne, aaltojen keskelle?

Voisin vaikka ruveta pitämään pientä majataloa. Ei mitään isoa tai priimua, vaan meikäläisen kaltaisille mattimeikäläisille jotka vain etsivät matkansa ajaksi kattoa päänsä päälle ja ehkäpä opastusta kaupunkiin. Voisin viedä halukkaita sukeltamaan. Kiertää näyttämässä sitä niin rakasta kaupunkia.

Olisinko itsekäs? Olisinko itsekäs, jos päättäisinkin itse nauttia elämästä niin kuin hyvältä tuntuu, unohtaisin muiden huonompiosaisten auttamisen? Siltä se tuntuu.

Jok'ikinen käynti Egealla on taistelua sisälläni. Taistelua siitä, mitä minä oikeasti haluan. Toistaiseksi olen tyytynyt pariin vuosittaiseen käyntiin, mutta kuinka pitkälle se riittää? Haluanko odottaa eläköitymiseen asti, joka saattaa olla vielä yli 40 vuoden päässä, olenko edes elossa enää silloin?

Tiedän, että elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista sielläkään. Olen itse aikaisemminkin työskennellyt turismin parissa kolme vuotta, ja tiedän millaista arki on. Mutta pakko kyllä myöntää, olen kyllä ollut onnellisimpina juuri ne kolme vuotta turismin parissa. Vaikka töitä tehtiin melkein ympärikellon, aamuseitsemästä iltakymmeneen. Ilman vapaapäiviä sesongin ajan. Palkka oli surkea. Ja silti. Silti se oli mahtavinta aikaa elämässäni.

Haluan uskoa, että meillä jokaisella on joku tarkoitus tällä maapallolla. Että tulimme tänne jotain varten. Minä olen vahvasti aina uskonut, että minun tarkoitukseni on auttaa muita. Niitä, joilla ei ole mahdollisuutta itseänsä auttaa. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen jo pitkään.

Mutta aina kun kone laskeutuu ja pääsen vetämään keuhkot täyteen sitä ihanaa Egean ilmaa, tunnen kosteuden ihollani, tutut hajut nenässäni. Se, kun kotiin saapumisen tunne täyttää koko kehon.

Miksi en voisi asua siellä, missä olen onnellisimmillani?

Niin, olisinko paha ihminen, jos unohtaisin muut, ja asettuisin elämään päämäärätöntä elämää, niin rakkaassa paikassa?

-rakas, rakkaampi, Turkki-

Hellurei ja heisulivei. Mulla on ollut ihan hirveen palava halu päästä jakaan nämä viime viikkojen kokemukset että huh huh. Viimeksi kerroin siitä kuinka Turkin tämän hetkisen tilanteen takia jouduimme perumaan reissumme Turkkiin ja sen sijaan suunnittelimme matkaa johonkin muualle Eurooppaan. Noh, asiat eivät taas menneet ihan niin kuin oli suunniteltu. Tilanteesta johtuen ei parempi puolisko Turkkiin kylläkään päässyt, mutta itse sitten loppujen lopuksi sinne kyllä päädyin. Yksi parhaimmista ystävistäni oli nimittäin viettämässä kesää Marmariksessa, ja on lähdössä tänä vuonna ulkomaille vuodeksi vaihtoon jonka takia halusin päästä viettämään hänen kanssaan viimeisen kerran kunnolla aikaa ennen kuin taas tiemme eroavat. Tämän lisäksi yksi vanhoista Fethiyen sukelluskeskus -aikani parhaista ystävistäni kertoi että on myös lähdössä muutamaksi vuodeksi töihin ulkomaille kesän loputtua. Hänen kanssaan olemme yrittäneet nähdä viimeisen kahden vuoden ajan jatkuvasti, aina siinä onnistumatta. Aina jompi kumpi on ollut väärässä paikassa ja ikinä emme ole saaneet järjestettyä tapaamista. Nyt kun hän kertoi että on lähdössä pidemmäksi aikaa pois, ajattelin että nyt hemmetti soikoon jotain on tehtävä. Niinpä rupesin vimmatusti selaamaan kaiken maailman äkkilähtöjä ja kas, onnistuinkin sellaiset löytämään! Suorat lennot Dalamaniin oltiin jo ehditty myydä loppuun, mutta löysin Sun Expressin menopaluu lennot Izmiriin yhteensä 150 eurolla joten otin ne ja sitten menoksi.

Liputhan hankin keskiviikko iltana ja lento oli torstai aamuna. Voin kertoa että en ole ikinä aikaisemmin ostanut mitään yhtä spontaanisti, varsinkaan matkoja! Jotenkin vain se tunne siitä että en pääsisi viettämään enää pariin vuoteen kunnolla aikaa kahden läheisimmän ystäväni kanssa iski kunnolla tajuntaan ja ajattelin että hemmetti, nyt jos koskaan. Koska kesätyöt olivat muutenkin jo loppuneet ja aikaa oli, lähdin siis viikoksi Turkkiin, joista suurimman osan ajasta vietin Marmariksessa, mutta lähdin myös Fethiyeen kahdeksi päiväksi. Viimeinen käyntini Fethiyessä on ollut vuoden 2014 syyskuussa, joten siitäkin oli ehtinyt kulua melkein täydet kaksi vuotta!

Ja voin kertoa, että Fethiyessä olo oli kuin olisi kotiin tullut. Marmariksessa oli ihanaa päästä viettämään aikaa ystäväni kanssa, mutta minkäänlaista tunnesidettähän minulla ei Marmarista kohtaan ole kaupunkina. Sen sijaan Fethiyessa sen lisäksi että pääsin näkemään ystäviäni, pääsin myös pitkästä aikaa kiertämään minulle niin rakasta kaupunkia. Kävin syömässä tostit tutussa kahvilassa, juomassa tuorepuristettua sekamehua tutussa kuppilassa, hakemassa lokmia pienestä parin neliömetrin leipomosta, kävelin ympäri rantakatua, vierailin tutuissa myymälöissä jutustelemassa vanhojen tuttujen kanssa. Se kaikki sai olon hyvin tunteelliseksi. Siellä minä asuin melkein kolme täyttä sesonkia. Sesonkihan on Turkissa suunnilleen seitsemän kuukauden pituinen, joten vuosissa vietin lähes kaksi vuotta Fethiyessä. Ja ehdin rakastua paikkaan sinä aikana sanoin kuvaamattomalla tavalla. Niin kuin tekstistäkin huomaa, ajatukseni rönsyilevät sinne tänne, haluaisin kertoa kaikesta samaan aikaan ja nyt heti!

Visiittini Fethiyeen oli kuitenkin lyhyt, saavuin sinne maanantaina aamupäivästä ja jatkoin matkaani takaisin Marmarikseen heti tiistai aamuna. Tarkoitus oli päästä viettämään yksi ilta ystävien kanssa, koska he kaikki ovat kuitenkin töissä en olisi heitä päässyt päivisin ollenkaan näkemään joten siksi tämä ratkaisu. Ja voi pojat että minulla oli ollut heitä ikävä! Tapasimme suunnilleen seitsemän aikaan illalla ja istuimme varmaan kahteen asti yöllä, enempää minulla ei ollut sydäntä pitää heitä hereillä, raukat kun joutuivat aamukuudelta heräämään töihin. Mutta se oli sen arvoista! Kaikki ne muistot tulivat tulvimalla takaisin, olin jo melkein unohtanut kuinka hauskaa meillä on yhdessä. Kun sitä työskentelee joidenkin kanssa niin intensiivisesti aamuseitsemästä iltayhdeksään kuutena päivänä viikossa seitsemän kuukauden ajan, ei enää olla työkavereita vaan siinä kasvetaan perheeksi. Ja siltä minustakin tuntui. Vaikka meillä onkin paljon välimatkaa, jok'ikisellä heistä on silti erityinen paikka sydämessäni. Ja vaikka ei moniin kuukausiin juteltaisikaan, silloin kun vihdoin toisemme näemme tuntuu siltä kuin ei ikinä olisi erossa ollutkaan. Sellaiset ystävät ovat elämässä tärkeitä.

Toinen syy miksi halusin kovasti päästä Fethiyeen oli se, että kaksi näistä hyvistä ystävistäni meni juuri pari viikkoa ennen saapumistani naimisiin! Yritin kovasti päästä heidän häihinsä, mutta töiden takia en siinä onnistunut. Minua harmitti niin pirusti, että halusin ehdottomasti päästä tapaamaan heidätkin. Jo pelkästään siksi, että minä aikoinaan tutustutin nämä kaksi, ja nyt neljän vuoden jälkeen he ovat naimisissa! Toinen on oma mentorini joka on opettanut minulle kaiken mitä vapaasukelluksesta tiedän, toinen taas on kämppikseni jonka kanssa jaoimme saman huoneen asuntolassa asuessani. En enää edes pysty kirjoittamaan kuinka henkisesti tärkeästä matkasta itselleni oli kysymys. Matkustin Fethiyeen bussilla Marmariksesta, ja voin kertoa että saatoin jopa vuodattaa siinä istuskellessani pari onnenkyyneltä kun tutut maisemat alkoivat vilahdella ohi silmieni. Taisin ensimmäistä kertaa elämässäni olla niin täynnä tunteita että ne purkautuivat kyynelten muodossa ulos, positiivisessa mielessä.

Tässä he nyt ovat. Kultaakin kalliimmat.

Kaiken kaikkiaan lähteminen oli oikea ratkaisu. Tämä nyt vain oli jotain mitä minun piti tehdä. Ja samalla huomata että en tule ikinä pääsemään Fethiyestä eroon, se paikka tulee aina olemaan sydämessäni ja tulen aina tavalla tai toisella sinne päätymään. Vaikka vietinkin siellä vain lyhyen ajan, ehdin silti päästä kokemaan kaiken mitä olin ikävöinyt. En voinut sanoa lähtiessäni muuta kuin että au revoir samalla kun tunsin jo valmiiksi pienen haikeuden sydämessäni. Mutta nyt se ei haitannut, koska jotenkin tiesin että tänne pääsee aina takaisin, ja minähän tulen vielä tänne takaisin.

Turkissa on tapana jakaa pieni makeinen häihin osallistujille ja no,
mikä olisi ollut sopivampi ulkoasu sukeltajalle kuin helmeen liimatut karkit?

Marmariksessa vietetty aika oli ihanaa terapiaa vastapainona Fethiyen tunnehyökkäykselle. Kävimme rannalla vain makaamassa ja uimassa, vietimme aikaa kahviloissa ja kaiken kaikkiaan pääsimme hiukan viettämään kunnolla aikaa ennen kuin oli taas aika erota vuodeksi. Tie Marmarikseenkaan ei ollut aivan simppeli, koska kuten Nea aikaisemmin Izmiriin lentäessään joutui suhailemaan sieltä itsensä bussilla Marmarikseen, niin jouduin minäkin. Suoraan lentokentältähän ei busseja lähde, mutta onneksi sieltä kuitenkin lähtee Havas -busseja jotka vievät linja-autoasemalle ja sieltä lähtee suunnilleen tunnin välein busseja Marmarikseen. Itsekin siis suuntasin sinne ja ostin lipun bussiin, matkahan sieltä kestää suunnilleen neljä tuntia. Aluksi ajatus siitä että joutuisin ensin matkustamaan Tampereelta Helsinkiin bussilla melkein kolme tuntia, sitten joutuisin lentämään yli kolme tuntia, sitten joutuisin taas istumaan bussissa neljä tuntia tuntui hyvin vastenmieliseltä, mutta koska kuten aikaisemmin kerroin, tämä reissu oli must itselleni, en enää jaksanut välittää matkan pituudesta vaan ajattelin että hitot, nyt mennään.

Niinpä löysin itseni istumassa bussissa Izmiristä kohti Marmarista. Vieressäni istui 14-vuotias tyttö jonka kanssa juttu alkoi luistamaan hyvin nopeasti. Turkissahan on yleistä, että vieruskaverin kanssa jutellaan ja kysellään kaikki kuulumiset, matkan lopussa sitä jo tietää kaiken toisistaan. Olin jo tosissaan ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan bussilla matkustamista Turkissa! Viimeksi olen tainnut tehdä niin 2012 kun lopetin työt sukelluskeskuksessa, eli siitä on jo todella pitkä aika. Niissä vain on se oma taikansa. Tutustut uusiin ihmisiin ja pääset näkemään huikeita maisemia. Bussimatkailu Turkissa on myös paljon mukavempaa kuin Suomessa, melkein kaikista busseista löytyy omat näytöt jokaisen penkin kohdalla, josta voi sitten vaikka katsella leffoja, pelata pelejä tai kuunnella musiikkia. Busseissa myös tarjoillaan aina jotain juotavaa ja naposteltavaa, joten ei voi sanoa että olisin hirveästi tuon matkan aikana kärsinyt.

No, me siis syvennyimme juttuun vieressäni istuvan minua melkein kymmenen vuotta nuoremman tytön kanssa. Sain tietää, että hän opiskelee konservatoriossa trumpetin soittoa, ja että melkein kaikki maailman parhaat trumpetin soittajat ovat miehiä ja että maailmassa on tällä hetkellä suunnilleen viisi hyvää naispuolista trumpetin soittajaa ja hän haluaa olla yksi niistä. Sanoin että kuulostaa aika kovalta tavoitteelta, mutta kaikki on mahdollista mikäli sitä tarpeeksi haluaa ja on valmis uhraamaan aikaa sen eteen. Hän siis opiskelee nyt viimeisellä luokalla, ja hänen vanhempansa aikovat lähettää hänet ulkomaille opiskelemaan sellaiseen kouluun jossa hän voi saada parhaan koulutuksen toteuttaakseen unelmansa. Hänen kertoessaan suunnitelmistaan mietin että voi pojat kun tietäisit kuinka onnekkaassa asemassa olet. Turkissa hyvin harvalla on varaa kustantaa edes kunnollista opinpaikkaa maan sisällä, puhumattakaan siitä että lähettäisi ulkomaille opiskelemaan. Toivon sydämestäni että tämä tyttö joku päivä vielä saavuttaa unelmansa, niin intohimoisena hänen silmänsä vilkkuivat kun hän kertoi soittamisestaan. Ja hän muuten tekee sitä pitkin päivää. Herää kuudelta jotta ehtii kahdeksaksi kouluun, harjoittelee koko päivän siellä, jonka jälkeen tulee vielä kotiin ja harjoittelee iltakahdeksaan asti. Siinä on jo jonkinlaista omistautumista, mikä tosin Turkin olosuhteissa on melkein pakollistakin. Jos haluaa olla paras kaikista kahdesta miljoonasta opiskelijasta, tulee sen eteen ihan tosissaan tehdä töitä.

 

Tästähän tulikin aika pirunmoinen sekametelisoppa, mutta en halunnut jakaa mitään eri postauksiin (vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se olisi voinut olla paljon viisaampaa) ja halusin saada kaiken heti pois sydämeltäni koska reissustahan on nyt jo kolme viikkoa aikaa. Sen jälkeenhän me sitten lähdimme vielä kaksin paremman puoliskon kanssa viikoksi reissuun jonka reitiksi loppujen lopuksi valikoitui Budapest-Bratislava-Wien, mutta siitä jaksankin sitten jo kertoa erillisessä postauksessa.

PS. Meikäläinen alunperin otti kameran mukaan reissuun, mutta paikanpäällä minut valtasi sellainen olo että en halua tuhlata tästä ajasta sekuntiakaan kuvien ottoon. Jotenkin sillä hetkellä tärkeämmältä tuntui olla läsnä siinä hetkessä, jonka takia kamera jäikin laukkuun itsekseen hillumaan ja napsin muutamia kuvia omaksi ilokseni reissusta puhelimella, joita nyt tässäkin näette. Tämä taisi tosissaan olla ensimmäinen reissu kun en oikeasti halunnut ottaa kuvia vaan elää itse sen hetken ja antaa sen elää omissa muistoissani. Äh, vähän huonosti selitetty, mutta näin nyt tällä kertaa.

-elonmerkkejä rauhan tyyssijasta-

Pääsykokeet oli ja meni, ja meikäläinen jäi tänä vuonna rannalle ruikuttamaan. Tässä on ollut nyt jo kohta kuukausi aikaa sulatella asiaa, joten enää fiilikset eivät ole niin maassa. Sen sijaan olen alkanut suunnitella tulevaa vuottani ja sitä, mitä sen kanssa oikein haluan tehdä. Tiedossahan oli, että ensimmäisellä hakukerralla hyvin harva pääsee sisään ja olin jo osannut varautuakin siihen. Mutta koska kuitenkin aion hakea uudestaan ensi vuonna, en voi enää ottaa ja repäistä lähtemällä Turkkiin vuodeksi kuten aikaisemmin (ja vaikuttaahan tuon paremman puoliskonkin läsnäolo asiaan).

Toisin sanoen olen taas "tyhjän päällä" vuoden ajan. Lukeminen kokeisiin on oikeasti täysipäiväistä hommaa, vaikka sitä tuntuu olevan monen vaikea uskoa. Mikä taas tarkoittaa sitä, että en voi aloittaa mitään täysipäiväisiä töitä. Olenkin etsiskellyt jotain osa-aikaista työtä niin, että lukemisellekin jäisi aikaa. Koska rehellisesti sanottuna, en halua enää viettää yhtään enempää ylimääräistä välivuotta kuin on pakko, joten toivoisin että tämä jäisi nyt viimeiseksi. Ja eikös sen jo sanontakin kerro, että kolmas kerta toden sanoo. Ei se sitä kuitenkaan muuksi muuta, että välivuodet (tahtomatta pidetyt) ovat perseestä. Kun haluaisi jo päästä eteenpäin kohti sitä unelmaa jota tavoittelee, ja jääkin paikoilleen junnamaan. Tuskin sitä kukaan toivoo. Eri asia, jos ei vielä tiedä mitä elämältään haluaa, ja viettää vuoden itseään tutkiskellen, kuten tein ensimmäisen välivuoteni aikana Turkissa. Mutta sitten kun se oma visio on selkeytynyt, olisi kiva päästä sitä toteuttamaan.

No, se saa nyt vielä vuoden odottaa. Vuosi on pitkä aika nuoren ihmisen elämässä, mutta yritän ajatella että sitten kiikkustuolissa sillä ei sitten ole mitään merkitystä aloitinko opiskelut 22- vai 23-vuotiaana. Mikä taitaa sinänsä olla ihan tottakin, tai ainakin niin on mukava ajatella.

Olen nyt kesän ajan ollut kesätöissä ja olenkin juuri lopettelemassa töitäni. Vielä tämä viikko ja sitten se on ohi. Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä käymään Turkissa tässä välissä, niin että olisimme olleet nämä elokuun viimeiset kolme viikkoa siellä. No, niin kuin uutisistakin on saanut seurata, niin Turkki ei viime aikoina ole ollut rauhan tyyssija. Sydän syrjällään olemme täältä kauempaa seuranneet maan tapahtumia, odottaen että mitä seuraavaksi tapahtuu. Turkki on aina omaan makuuni ollut ihanan moderni maa itämaisella tvistillä, mutta viimeisten tapahtumien varjossa pelkään yhä entistä enemmän mihin suuntaan Turkki ajautuu. Lähteekö se seuraamaan samaa polkua itänaapureidensa kanssa, vai pääseekö se irti tästä kierteestä johon se on ajautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja lähtee jatkamaan kehitystä kohti "ihmisoikeusvaltiota"?

En tiedä, eikä näyttäisi oikeastaan kukaan muukaan tietävän, kaikki vain toivovat parasta. Itse en ole ikinä perunut herkästi Turkin matkojani. En vaikka maassa olisi ollut vähän levotonta, en vaikka olisi ollut useita pommi-iskuja, en niin minkään takia. Olen aina ollut sitä mieltä, että kuolla voi missä vaan ja ikuisessa pelossa ei vaan yksinkertaisesti voi elää. Toki maalaisjärki pitää pitää aina mukana ja välttää esimerkiksi pahimpia konfliktialueita, mutta en minä nyt toisesta rakkaasta kotimaastani voisi koskaan luopua. Uskokaa tai älkää, arki jatkuu sielläkin täysin normaalisti. En varmasti nytkään olisi matkaa perunut, mutta kuten olette varmaan lukeneet, Turkki on asettanut maastapoistumiskieltoja useille ammattiryhmille, ja paremman puoliskoni ammatti luultavasti löytyy myös tältä listalta. Varmaksi emme asiaa tiedä, emmekä tiedä sitäkään keitä kaikkia se koskee jos löytyykin. Osa sanoo, että se koskee vain Turkissa työskenteleviä, osa taas että kaikkia turkkilaisia. Toiset sanovat että maastapoistumiskielto ei koske niitä, jotka saavat työpaikaltansa lupalapun että saavat maasta poistua. Koska hän ei tällä hetkellä ole Turkissa töissä, ei hän tällaista lappua sieltä saa emmekä oikein tiedä miten muuten pystyisimme todistamaan että saa maasta poistua. Koska mikään ei ole varmaa, päätimme että on parempi olla ottamatta riskiä ja ottaa varman päälle, lykkäsimme siis Turkin lomaa myöhemmäksi, ehkä sitten talvella jos tilanne on tarpeeksi rauhoittunut?

Nyt kun emme siis pääse lähtemään Turkkiin, olemme katselleet muita kohteita. Olisi kivaa päästä edes johonkin lomailemaan, vaikkakaan ei ihan noin pitkäksi aikaa. Kun ottaa huomioon hintatason eron Turkin ja esimerkiksi muiden Euroopan kohteiden välillä, viikonkin loma on ihan tarpeeksi. Haaveilin jossain vaiheessa rantalomasta, mutta koska Turkissa on mahtavia rantoja ja sinne päästessäni pääsen aina kunnon rantalomaa viettämään, ajattelin että tämän loman voisikin käyttää sellaiseen mitä ei normaalisti tekisi. Varasimme liput siis viikoksi Budapestiin, tiedossa on siis kunnon kaupunkiloma! Ottaen huomioon sen, että aikaisemmat reissuni muualle Eurooppaan koostuvat viikon kouluretkestä Saksaan, Düsseldorfiin, ja viikon uintileiristä Kreikkaan, Kosille, voin kertoa että olen erittäin innoissani tulevasta matkasta! Olemmekin tehneet onnistuneesti matkasuunnitelman viikoksi kohteina Budapest - Bratislava - Wien, joista yhdessäkään meikäläinen ei ole aikaisemmin käynyt! Parempi puolisko on aikaisemmin itse käynyt Wienissä, mutta toki käy siellä uudestaan minun mielikseni. Onhan kyseessä mahtava kaupunki ja ihan must-kohde, hölmöähän olisi jättää se välistä, kerta siellä päin ollaan!

Summa summarum, tämä vuosi tullaan pysymään tiukasti Suomen maaperällä ja panostamaan omiin unelmiin, sekä minun että paremman puoliskon osalta. Hänelläkin on omat opiskelunsa tehtävänään, kun tuli erikoistumaan Suomeen, itselläni taas riittää puuhaa pääsykokeisiin valmistautumisessa. Voi kuinka joskus haaveilenkaan että pääsisi taas viettämään huolettomampaa elämää Istanbulissa tai sitten etelämmässä Turkissa, varsinkin viime vuotta ja sitä edeltäviä sukellusvuosiani ajatellassa välillä nousee tunteet pintaan. Kuitenkin faktat on aina faktoja ja tällä hetkellä ei ole miltään kannalta järkevää lähteä täältä yhtään mihinkään, toistaiseksi. Tosin, olen aina ollut enemmän tunteet kuin järki edellä kulkeva, joten saa nähdä mitä tästäkin loppujen lopuksi tulee.

Kuvat taas ympäri ämpäri rakkaasta Istanbulista otettuja.

-oman elämänsä her...moromahdus-

Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olin Istanbulissa, vaikka vastahan puoli vuotta sitten tulin takaisin Suomeen. Katselen vanhoja kuvia kameran uumenista ja mietin että hitsi, tuollakin tuli käytyä ja tuokin nähtyä. Ja tuntuu siltä että siitä kaikesta olisi jo iäisyys. Samaten Suomeen palaamisestakin; elämä on alkanut rullamaan omaan tahtiinsa, töiden ja opiskelujen parissa. Tunne-elämän puolellakin on ollut huimia muutoksia, instagramiani seuraavat tietävätkin jo että meikäläisen elämässä haahuilee nykyään mukana myös parempi puolisko. Monenlaisen mutkan jälkeen päädyimme lopulta siihen, että voimme jatkaa yhteiseloa ainakin toistaiseksi Suomessa, ainakin niin kauan että itsekin saan koulut käytyä loppuun ja katsotaan sitten mihin siitä suunta jatkuu.

Paluu arkeen tapahtui muutenkin aika nopeasti. Jotenkin minusta tuntuu, että vietän aikalailla tylsempää elämää Suomessa ollessani, tai ainakin hyvin rutiininomaista sellaista. Aamulla töihin, illalla opiskelemaan, kotiin nukkumaan ja sama rumba uudestaan. Eikä tuo pimeys ja kylmyys helpota asiaa ollenkaan, vaikka normaalisti talvesta kovin pidänkin niin mieluusti suht aurinkoisesta sellaisesta, kiitos. On tässä kerran jos toisenkin vilahtanut mielessä äkkilähdöt sun muut, mutta rahaa pitää säästää ja töistäkään ei saa vapaata noin vain. Onneksi siihen tuli nyt muutos! Olkoonkin että vain viikoksi, mutta onnistuin kinuamaan vapaata itselleni viikon verran maaliskuun lopussa, eli vajaan kolmen viikon päästä pääsen taas käymään rakkaassa Istanbulissani. Haluaisin kovasti jäädä pidemmäksi aikaa ja käydä muissakin paikoissa, mutta arjen velvoitteet rajoittavat sen verran että viikon on nyt pakko riittää. Elättelen edelleen toiveita että kesällä olisi enemmän aikaa (ja rahaa..) lähteä reissamaan vähän pidemmäksi aikaa ja eri paikkoihin, sen näkee sitten. Mutta ainakin nyt meikäläisen bongaa Istanbulista viikon ajan, päästään vähän tasoittamaan ikävää keskenämme.

Ja loma kyllä tulee ihan tarpeeseen. Meikäläinen on nimittäin kiikkunut otsikon mukaisesti hermoromahduksen partailla viimeiset pari kuukautta. Vai olisiko trendikkäämpää puhua burn-outista? Mene ja tiedä. En sitä ole aikaisemmin julkisesti postauksissani kertonut, ainoastaan jonkun kysyessä vastannut kommenteissa, mutta minähän siis haen tänä vuonna opiskelemaan lääkikseen. Ja voi pojat mitä se vaatii. Tai siis toki olin tietoinen että se vaatii täyden 110% keskittymisen ja oman elämän jättämisen täysin sivukoppaan, mutta silti se tuli yllätyksenä kuinka raskaalta se voi fyysisesti ja henkisesti tuntua. Useillekaan ei luultavasti ole tuttua kuinka lääkiksen pääsykokeisiin valmistaudutaan; nykyäänhän ei ole erikseen mitään pääsykoekirjallisuutta, vaan sisäänpääsyyn vaaditaan lukion kemian, biologian ja fysiikan oppimäärän laaja osaaminen. Laaja siksi, että kokeessa ei suoraan kysytä kysymyksiä aiheisiin liittyen, vaan sinun tulee osata soveltaa oppimaasi tietoa. Ja sekös passaa tällaiselle keltanokalle joka skippasi aikoinaan lukiossa kaikki muut paitsi pakolliset kurssit noista aineista! :D

Taustani on siis aika heikko. Lukiossa kävin toki pakolliset aineet muiden mukana, mutta kun tuli aika valita valinnaisia, valintani kallistuivat huomattavasti (ja ymmärrettävästi) enemmän sen aikaisiin mielenkiintoihini. Kieliin ja muihin reaaleihin, yhteiskuntaoppiin ja mitä nyt olikaan. Mutta luonnontieteitä en valinnut, en silloin ajatellut niitä koskaan tarvitsevani. Vaan niin se mieli muuttuu ja nyt vain haikailen niiden kurssien perään, jos vain olisin jaksanut valita ne. No, jossittelu ei enää auta, joten piti keksiä jotain muuta. Olen aika huono opiskelemaan itsenäisesti. Osaan kyllä aikatauluttaa ja tehdä suunnitelmat, mutta tarvitsen mieluusti jonkun selittämään asiat minulle ensin ennen kuin opiskelen asian itse syvemmin. Näin ollen suuntasin tammikuussa kohti kurssia; ja siitä asti elämä onkin ollut yhtä opiskelua. Ja siis ihan kirjaimellisesti. Aamulla lähden töihin, töistä kurssille, kurssilta kotiin ja kotona kertausta. Toisin sanoen ensin käydään kurssilla asiat läpi, jonka jälkeen tulen kotiin, mahdollisesti syön jotain pitkän päivän jälkeen, opiskelen vielä itsenäisesti, sitten pehkuihin ja seuraavana päivänä sama rumba uudestaan. Sitten kun olen vapaalla, joko opiskelen tai sitten ajattelen sitä kuinka minun pitäisi olla opiskelemassa. Koska kerroin että omat pohjatietoni ovat heikot, voitte vain kuvitella miltä tuntuu opiskella fresh-out-of-lukiosta tulleiden tietovirtuoosien seassa. Kaikki kurssit käytynä, mahdollisesti kirjastosta einsteinin suhteellisuusteoriaa tukevia opuksia lainattuna ja itsenäisesti plärättynä, valmiina taistoon. Ja sitten joukossa istun minä. Kyselen kysymyksiä jotka muiden korvaan kuulostavat siltä kuin tiedustelisin paljonko on kaksi plus kaksi. Ja hei opettaja, mikä ero tällä E:llä ja tällä E:llä olikaan. Toinen merkkaa energiaa ja toinen sähkökentän voimakkuutta. Jaahas, mites erotan ne? Et mitenkään. Aha? Ne pitää vaan tietää. Selvä, kiitos. Ja taas mennään eteenpäin.

Eteenpäin puuskutetaan sellaista vauhtia että juoksuun tottumattomalle sauvakävelijälle tekee kipeää. Tai oikeastaan sauvat lens jo aikoja sitten pitkin maita ja mantyja ja nyt vaan toivotaan että puhti riittää loppuun asti. Koska joka päivä näen kuinka paljon edellä muut ovat, tajuan joka kerta yhä enemmän kuinka paljon enemmän töitä se minulta itseltäni vaatii. Ja tulen kotiin ja opiskelen lisää. Ja seuraavana päivänä taas lisää. Sitten koittaa vapaapäivä(/t), ja pitäisi yrittää rentoutua. Mutta kun ei voi. Käyttää senkin ajan opiskeluun. Jossain vaiheessa tajuaa että ei voi lukittautua kotiin ja odottaa että kasvattaa juuret maahan vaan olisi terveellistä tehdä jotain muutakin. No, sitten laitetaan kirja sivuun ja tehdään jotain muuta. Mennään vaikka luistelemaan. Harrastin pienempänä taitoluistelua joten luistelu on aina ollut minulle mieluisaa ajanvietettä. Mutta ei. Luistellessakin pää on täynnä mietteitä. Minun pitäisi olla kotona lukemassa. Tässä menee hyvää lukuaikaa sivusuun. Muut ovat jo kuinka edellä. Minun pitää k-i-r-i-ä. Ja tadaa, jotain muuta tuli tehtyä fyysisesti, mutta aivot jäivät henkisesti sinne kotiin juurtumaan. Ja auttoiko tämä palautumaan? No ei. Ei vielä luovuteta! Seuraavaksi koittaa uusi päivä. Vapaapäivä. Aloitetaan rauhallisella aamupalalla. Päätetään että tänään heitetään ranttaliksi. Ei edes avata kirjaa. Siirrytään olohuoneen sohvalle pötköttelemään, avataan vaikka joku kiva leffa tai mikä tahansa aivotnarikkaan-sarja. Ihan sama. Kunhan ei tarvitse ajatella. Tuijotetaan ruutua seuraavat puoli tuntia. Koko ajan mielessä soi oma tunnusmusiikki: Voisit käyttää tänkin ajan opiskeluun. Pitäis käyttää tääkin aika opiskeluun. Tässä menee hyvää aikaa hukkaan. Ja sitten stressataan kuinka kello käy ja kohtalokas päivämäärä lähenee lähenemistään ja SINÄ TÄSSÄ VAAN TUIJOTAT HEMMETIN FRIENDSEJÄ. 

En tiedä miksi tätä tilaa kutsutaan, mutta mieluisa se ei ole. Mitä tahansa ikinä tekeekin, aivojen nurkassa raksuttaa aina ajatus opiskelusta, aina kalvaa syyllisyys siitä että ei ole juuri nyt opiskelemassa koska p-a-k-k-o. Se vaikuttaa kaikkeen olemiseen. Olen töissä asiakaspalvelussa joissa meillä on tietynlaisia tulostavoitteita; voitte vain kuvitella, mitä stressaamiseni tekee keskittymiskyvylleni. Töissä tulokset tippuu ja sitten stressaan siitäkin että sielläkään ei pärjää. Ja oravanpyörä on valmis. Toisenlaista painetta tuo se, kuinka päivä päivältä henkilömäärä joka tietää hakemisestani lisääntyy. Olen yrittänyt pitää tiedon salassa, niin että ainoastaan oma lähipiiri on siitä tiennyt. Tiedättehän, mitä useampi siitä tietää, sitä useampi siitä kyselee, ja mikä tärkeintä, mikäli ovet eivät avaudu, niin sitä useammalle joudut sen kertomaan. Se on ehkä yksi suurimpia pelkojani. Joudun taas kerran selittämään kaikille kuinka taas kerran epäonnistuin jonkun suhteen. Sen takia haluaisin että vain muutamat tietäisivät aikomuksistani, mutta pyörät pyörivät ja linnut laulavat ja niin edelleen.

Huh. Tulipas nyt vuodatettua. Ihan hyvä sinänsä, koska vähän vielä jos tätä olisin pitänyt sisälläni niin olisin varmaan räjähtänyt uudeksi seinämaaliksi kodin seinille. Vielä pari kuukautta jäljellä tätä hullunmyllyä, mutta ymmärrätte varmaan miksi kaipaan kipeästi lomaa tähän väliin rakkaassa Istanbulissa. Kaipaan sitä turkkilaista rentoa ympäristöä, kuinka asiat vain soljuvat ajallaan, ei tarvitse olla niin tarkka aikataulujen suhteen, voi mennä kuljeksimaan vilkkaille kaduille, käydä basaareilla, mennä haistelemaan meri-ilmaa Bosporin salmelle, ylipäätään vain olla siinä hetkessä. Ja sitä jos mitä kaipaan. Olemista ilman paineita, edes jos sen muutaman päivän saisin.