torstai 27. helmikuuta 2014

-aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä?-

Täälläpäin ei lunta näy melkeinpä enää ollenkaan katukuvassa. Kasoja löytyy sieltä sun täältä, mutta pääpiirteittäin kaikki lumi on sulanut jättäen jälkeensä hiekkaiset ja paikoin jäiset tiet. Tämä vaihe on samalla sekä raivostuttavin että ihastuttavin vuodenaika mielestäni. Raivostuttavin siinä mielessä, että enää ei ole talvi eikä vielä kesäkään. Puut, maa ja jopa taivaskin ovat harmaita. Ihastuttavin taas sen takia, että ilmat alkavat vihdoin lämmetä, joskus saattaa nähdä pilkistyksen aurinkoakin ja kesä on vihdoin tulossa! Olen tänään ollut myös normaalia paremmalla tuulella, johtuisiko tästä lisääntyvästä valon määrästä?




Koin myös täysin uudenlaisen herätyksen omien elintapojeni suhteen, tässä taisi olla se kauan kaivattu motivaatio. Nimittäin pari päivää takaperin sovimme erään ystäväni kanssa kahvitreffit tyylikkääseen kahvilaan, ja pitkästä aikaa halusin laittautua enemmänkin kuin tukka ponnarille ja ulos -meiningillä. Lähdin onnellisena penkomaan vaatekaappiani, ja voi sitä epätoivon määrää! Vaate toisensa perään ei vain sopinut. Ja sopimisella en tarkoita sitä että oli huono vaatepäivä ja mikään ei näyttänyt hyvältä, ei. Vaan kirjaimellisesti ei sopinut. Housujen napit ja vetoketjut eivät menneet kiinni, toiset eivät mahtuneet edes reisistä ylös, paitojen napit ja hihat puristivat. Siinä meinasi vajota epätoivoon. Kyllä, olen koko talven mässäillyt olan takaa, ja kyllä, olen ollut tietoinen lihomisestani. Mutta että näin paljon? Olin aivan shokissa. Siinä tuli se herätys jota on odotettu. Jep, nyt se on todellista, asiaa ei voi enää pudistella poissa silmistä poissa mielestä -taktiikalla yhtään enempää. Talvella todellisuutta on ehkä helpompi paeta paksujen vaatekerroksien alle?





No, nyt kun herätys on tullut, olen hiukan realistisempi sen suhteen miten tästä pitää jatkaa. En valitettavasti ole ollut koskaan dieettaaja -tyyppiä, ja pidemmän päälle en usko sen olevan kovin terveellisiäkään. Minä vain yksinkertaisesti jätän turhat herkut pois ja yritän lisätä mahdollisimman paljon hedelmiä, marjoja ja vihanneksia ruokavalioon. Pienistä muutoksista se on pitkällä aikavälillä kiinni. Myös poissaolollaan loistanut urheilukin olisi tarkoitus ottaa mukaan elämään, tällä kertaa lenkkeilyn merkeissä parina päivänä viikossa. Ylpeänä voin kertoa, että ensimmäinen 45 minuutin kävely/hölkkä lenkki tuli vedettyä juuri tänään! Kävin vieläpä metsässä asti, ja kadun että ei tullut otettua kameraa mukaan. Juuri sulanut metsä vihertävine sammalineen ja siellä täällä loistavine ''jääryppäineen'' jotka eivät ole vielä sulaneet, voi pojat. Ympäröivää hiljaisuutta ei kameralla voi ikuistaa, mutta jokainen varmasti tietää sen tunteen. Ehkä alankin lenkkeilemään metsän innoittamana? Asioita, joista Suomessa eniten nautin. Se, että metsää löytyy aina lähettyviltä, ja jokaisella on oikeus siellä käyskennellä. Koska tällä kertaa ei tullut kuvia otettua, niin tässä muutamia viime vuoden otoksia.







Tuntuu mukavalta että elämä palaa taas raiteilleen, vaikka sen saikin huomata itselleen taas ei-niin-mieluisalla tavalla. Ja niin, mihin vaatteisiin sitten lopulta päädyinkään? Erittäin löysään maksimekkoon (pitkiksien kanssa, tietenkin) ja jakkuun joka (mahtuu) peittää tarpeeksi.

torstai 20. helmikuuta 2014

-kun laiskuus vie voiton-

Siinä se päivä taas meni. Juuri nyt elämässäni ei tapahdu mitään ihmeellistä. Käyn töissä muutamana päivänä viikossa tuntityöntekijänä, iltaisin suoritan viimeisiä lukiokurssejani, vapaa-ajalla valmistaudun YO-kirjoituksiin jotka alkavat kolmen viikon päästä ja myöskin yliopistojen pääsykokeisiin joihin on tosin onneksi vielä se kolmisen kuukautta. Tekemistä siis kyllä riittää, mutta samaa kauraa se on päivästä toiseen. Töihin, opiskelemaan, kotiin, ja sama uudelleen. Pakostakin tunnen itseni Teletapiksi, tiedättehän, ''uudestaan!'' voisi olla joka aamuinen mottoni.





Olen nyt jo jonkin aikaa yrittänyt ujuttaa terveellisiä elämäntapojakin väliin, liikuntaa, ruokaa, hetkestä nauttimisia, hemmottelua. Huonoin tuloksin. Kyllä se vaan omalla kohdallani on niin, että en pysty keskittymään moneen asiaan samaan aikaan. Jos keskityn opiskeluun, jää kaikki muu taka-alalle. Jos taas keskityn liikuntaan, repsahtaa opiskelu huonolle tolalle. Siihen ei olisi juuri nyt oikein varaa, ottaen huomioon sen että jatkokoulutuspaikka olisi kuitenkin tavoitteena. Kuinka ihmeessä te ihmiset onnistutte aikatauluttamaan päivännä niin että ehditte sekä töihin, urheilemaan että opiskelemaankin jossain välissä?

Eivät nämä säätkään suorastaan saa aikaan minkäänlaista energia puuskaa. Vai olenko ainoa, jota ei tämä Suomen harmaa loskasää oikein innosta? Itse pidän lumisesta talvesta pienellä pakkasella, mutta jos sitä ei ole, niin silloin talvi saisi olla minun puolestani ohi. En oikein ymmärrä tätä harmaata, vielä suht pimeää säätä. Haluaisin vain, että puissa alkaisi vihertää ja aurinko alkaisi näyttää itseään enemmänkin kuin tämän verran:




No, kyllä se sitten maalis-huhtikuussa viimeistään. Siihen asti voi hillua kotona, katsella leffoja ja uskotella itselleen että ''viimeistään ensi maanantaina''. Tavoitteita olisi kyllä vaikka muille jakaa, esimerkiksi valmistujaisia olisi tarkoitus juhlia kesäkuun alussa ja elokuussa olisi tarkoitus lähteä Turkkiin kolmeksi viikoksi. Luulisi että motivaatiota riittää, kuka nyt ei haluaisi näyttää hyvältä omissa valmistujaisissaan tai lomamatkallaan? Varsinkin Turkissa. Vaikka sitä kuinka uskottelee olevansa tottunut kommentoitiin omasta painostaan, aina se jaksaa mietityttää. Suomessa kukaan harvemmin kommentoi toisen painoa, ja jos kommentoi, niin siksi että on huolissaan toisen terveydestä. Turkissahan näin ei ole, vaan painosi on vapaata riistaa aivan kaikille. Serkuille, tädeille, sedille, kampaajalle, tutulle kaupan kassalle, kaikille joiden kanssa on joskus jotain jutustellut ja voi tutuksi kutsua. ''Ai että, oletpas sinä lihonut sitten viime näkemän!'', turkkilaisen korviin niin normaali lausahdus, suomalaiseen tyyliin tottuneelle voi kuulostaa loukkaukseltakin. Sekä laihtumista että lihomista kommentoidaan yhtä herkästi, se melkeinpä kuuluu oleellisena osana kuulumisten vaihtamista. Muutamana vuotena peräkkäin olen saanut kuulla kommenttia lihomisesta, joten tänä vuonna olisi mukava kuulla toisin päin. Eihän tämä minun motiivinikaan mikään maailman terveellisin ole, mutta parempi kuin ei mitään. Tärkeintähän on päästä tavoitteeseen, eikö?



sunnuntai 9. helmikuuta 2014

- sukelluskeskuksessa työskentely -

No niin, nyt voisin kertoa minkälaista on työskennellä sukelluskeskuksessa. Kertomukseni perustuu täysin omiin kokemuksiini Turkissa, muualla päin maailmaa tavat voivat olla erilaisia, en tiedä Egyptin, Thaimaan tai vaikka Australian sukelluskulttuurista juurikaan mitään. Toivottavasti tiedoista on kuitenkin joillekin hyötyä!


Snorklauksen opettelua


Niin kuin aikaisemmissa postauksissakin olen kertonut, olen siis ollut töissä Turkissa Fethiyessä sukelluskeskuksessa. Oma tilanteeni on hiukan erikoinen, sillä työskentelin sukelluskeskuksessa joka sijaitsee lomakylässä (hotelli siis, mutta kylän tapainen, kaikki löytyy hotellin sisältä), eli toisin sanoen me palvelimme vain hotellin asiakkaita. Olimme onnekkaassa asemassa, sillä normaalisti sukelluskeskuksilla ei ole valmista asiakaskuntaa. Yleensä Turkissa sukelluskeskukset toimivat veneissä, joilla on korkeintaan pieni toimisto maissa jossa säilytetään papereita. Usein ei sitäkään vaan kaikki toiminta tapahtuu veneessä. He etsivät asiakkaita kaduilta, rannoilta, ravintoloista, mistä vaan. Järjestävät aamulla kuljetuksen hotellista veneelle ja illalla takaisin hotelliin. Lähtö on yleensä 8-9 aikaan aamulla, ja paluu 18 aikaan illalla, riippuen vähän minkälaisia sukeltajia veneestä löytyy ja millaisia sukelluksia on tarkoitus tehdä. Toisin sanoen vene viipyy merellä melkein koko päivän.


Matkalla aamuiselle venesukellukselle


No, meillä homma meni toisin päin. Meillä oli toimisto lomakylässä, ja päätoiminta pyöri sen ympärillä. Toimistomme koostui kolmesta eri huoneesta: yksi oli myymälä jossa myytiin sukellustarvikkeita, toinen taas koulutushuone jossa järjestettiin teoriatunnit, kolmas taas toimisto jossa hoidettiin ajanvaraukset ja muut paperihommat. Lisäksi oli vielä välinevarasto jossa säilytettiin sukellusvarusteita. Näiden lisäksi meillä oli myös vene käytössämme. Toisin kuin muut sukelluskoulut, meidän veneemme ei viipynyt merellä kokopäivää. Sen sijaan meillä oli päivän aikana kaksi venesukellusta, ensimmäisen kerran aamulla kahdeksalta, toinen iltapäivällä 15:30. Tämä sopi monille asiakkaille paremmin, sillä harva haluaa viettää koko päiväänsä veneessä vain siksi että pääsee kerran sukeltamaan.


Paluu aamusukellukselta (kai työntekijätkin saa pitää hauskaa?)


Normaali päiväohjelma meillä oli melkein samanlainen joka päivä. Ensiksi oli aamusukellus veneellä, joka lähti laiturista klo 8:00. Lähtö oli siis tasan kahdeksalta, joten meidän tuli olla paikalla viimeistään 7:30 jotta saimme veneen valmisteltua. Koska meidän ''pääkonttorimme'' oli toimistossa eikä veneessä, niin myös meidän sukellusvarusteemme olivat aina toimistossa. Joten aina kun oli venesukellus tiedossa, meidän piti kantaa tarvittavat varusteet veneeseen ja sukelluksen loputtua sieltä takaisin toimistoon. Siihen kuluu aikaa, joten sen takia meidän tuli olla paikalla viimeistään puolta tuntia aikaisemmin ennen veneen lähtöä. Se tarkoitti että herätys oli aina kuudelta aamulla.


Kokeilemassa sukellusvarusteita


No, sen jälkeen kun vene saatiin valmisteltua ja lähetettyä matkaan, alkoivat toiset valmistelut. Yleensä heti kahdeksalta ei ollut vielä muita sukelluksia maalla, joten meillä oli hetki aikaa siivoilla ja järjestellä toimistoa. Toimistomme sijaitsi heti meren rannalla ja meillä oli rataköysin rajattu alue käytössämme sukelluksia varten, joten meillä oli uima-altaan kaltaiset olosuhteet, erittäin harvinaista sukelluskeskuksissa. No, mikäli meillä oli oppilaita sinä päivänä, eli sukelluskurssilaisia, heidän ensimmäinen tuntinsa oli joko yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla.


Hengähdystauko hotellityöntekijän kanssa


Päivät meillä pyhitettiin sukelluskokeiluihin. Klo 11:30-15:00 välisenä aikana meillä pidettiin ''Holiday Dive'' nimisiä max. 20-25min kestoisia sukelluksia, jotka eivät siis ole sukelluskursseja eikä niistä saa lisenssejä, vaan ainoastaan kokeilumielessä. Jos haluaa kokeilla sukeltamista mutta ei ole varma haluaako suorittaa kurssia tai tuleeko ylipäätään pitämään sukelluksesta, kannattaa aloittaa tällaisella kokeilulla. Näitä mainostetaan joka paikassa vähän eri nimillä, ''Try Dive'', ''Try Scuba Diving'' jne, mutta tarkoitus kaikissa on sama, tutustua lajiin.


Koko perhe tutustumassa sukellukseen


Tässä välissä meidän aamulla lähtenyt veneemme on saapunut klo 10-11 välillä ja me olemme kantaneet sieltä tavarat takaisin toimistoon. Seuraava vene lähtee iltapäivällä klo 15:30, joten meidän pitää alkaa valmistelemaan sitä viimeistään noin klo 15 aikaan. Sen jälkeen kun vene on saatu lähetettyä matkoihinsa, meillä on hetki aikaa hengähtää. Iltaisin meillä harvemmin on kiireistä, kaikista kiireisimmät ajat ovat aina 8-15:30 välillä. Mikäli meillä on kurssia suorittavia oppilaita, niin heillä voi olla tunti myös iltapäivällä klo 16-18 välillä. Jos on yösukelluksia niin ne suoritetaan yhdeksältä illalla kun on pimeää, ja niihin jää päivystämään meiltä kaksi sukeltajaa, eli ei kaikkia työntekijöitä. Yleensä meillä loppuu työt siinä kahdeksan aikaan illalla, vene palaa n. klo 18, jonka jälkeen me taas kannamme varusteet takaisin toimistolle. Tämän jälkeen alkaa ilmapullojen täyttö. Päivän aikana käytetyt ilmapullot tulee täyttää uudestaan, odottamaan valmiina huomista varten. Siinä menee tunti pari, joten noin kahdeksalta pääsemme lähtemään. Jos niitä yösukelluksia on, niin pari meistä jää vielä päivystämään. Päivystykset tehdään aina kiertäen, kukin vuorollaan.


Holiday Dive meillä


Meitä oli töissä n. 8 henkilöä, joten sukellusten jakaminen päivän mittaan onnistui hyvin, kaikilla oli päivittäin n. 2-5 sukellusta, riippuen päivän tilanteesta. Työpäivä siis kesti meillä noin sen 13 tuntia, mutta niin se on monissa hommissa jotka ovat riippuvaisia turistikaudesta. 6 kuukautta painetaan täysia, 6 kuukautta levätään tai mahdollisesti lähdetään toiselle puolelle maapalloa töihin. Meillä vapaapäiviä sai silloin kun oli mahdollista, mitään viikottaisia vapaapäiviä ei ollut käytössä. Jos huomisen ohjelma näytti väljältä niin silloin annettiin vapaapäiviä, jos oli kiireistä niin silloin ei. Siihen kuitenkin tottuu, eikä työmäärä tunnu niin raskaalta kuin miltä se kuulostaa. Toki myös työn laatu vaikuttaa, jos on sellaisessa työssä josta tykkää niin silloinhan se ei edes tunnu raskaalta. Itse pidin sukeltamisesta niin paljon, että harvemmin valitin työmäärästä. Tietenkin kaikki joskus turhautuvat ja tulee raja vastaan, mutta noin yleisesti ottaen itse en kadu siellä viettämiäni vuosia.


Raskaan päivän päätteeksi viinilasilliset sukeltajien kanssa


Kiinnostaisiko ketään kuulla juttua sukeltamisesta noin ylipäätään? Minun on itse ehkä hankala tarttua mihinkään aiheeseen, siitä on kuitenkin jo sen verran aikaa että en osaa laittaa itseäni enää kokonaan sukellusta kokeilemattoman ihmisen saappaisiin. Kysykää ihmeessä jos tulee jotain mieleen, mieluusti vastailen!

lauantai 8. helmikuuta 2014

- kuinka päädyin töihin sukelluskeskukseen? -

Menneitä on aina mukava muistella, ja varsinkin mukavia muistoja. Kaikilla ulkomaille muuttaneilla on oma tarinansa kuinka on sinne päätynyt, ja tänään ajattelin jakaa omani.



Toimistotyöläinen työn kimpussa
Lähdössä rantasukellukselle


Kaikki alkoi vuonna 2008, kun olin vielä 14 -vuotias teini. Olimme viikon mittaisella lomalla perheeni kanssa Datçassa, parin tunnin ajomatkan päässä Marmariksesta. Isäni isällä oli tapana viedä perheensä aina kerran vuodessa viikon mittaiselle perhelomalle, ja oma isäni jatkoi tätä perinnettä. Tulevaisuudessa toivon että olen itsekin siinä tilanteessa, että voisimme viettää vuosittain yhteisen perheloman. Tuo vuosi 2008, alkoi olemaan niitä vuosia kun enää pelkkä uiminen ja liukumäet eivät riittäneet ajanvietteeksi, vaan jotain muuta oli keksittävä. Äkkiä löysimme ilmoituksen sukellus -kokeilusta. Meitä oli tuolloin kaksi perhettä samalla matkalla, itselläni on kaksi pienempää sisarusta, pikkusisko ja pikkuveli. Menimme tiedustelemaan tarkemmin kyseisestä sukellus -kokeilusta, ja päädyimme kaikki siihen että kokeiltava oli. Halukkaita oli yhteensä viisi. Minä, pikkusiskoni, pikkuveljeni, äitimme sekä toisen perheen poika. Sovimme, että ensin menemme me tytöt ja iltapäivällä sitten pojat. Sukellus tuli ja meni, ja voi pojat että se oli hauskaa! Etsin tuolloin sukelluksen opettajamme käsiini, ja kysyin voisinko tulla taas iltapäivällä sukeltamaan poikien kanssa. ''Of course!'' oli vastaus. Ja minä jatkoin; ''ilmaiseksi, koska meitä on niin monta sukeltajaa jo sukeltamassa''. Puoliksi turkkilainen kun on, tinkaaminen on kai vereen iskostettu totuus. Opettaja meni hetkeksi hämilleen, huvittui 14 -vuotiaan jutuista ja lopulta nauraen sanoi hyvä on, hyvä on. Ja niin tämä tyttö meni iltapäivällä uudestaan sukeltamaan. Se onkin aikalailla kaikki, mitä tuolta reissulta muistan. Sen kyllä, että kyseinen opettaja oli aivan mahtava. Ja niin huumorintajuinen, ettei rajaakaan! Itse pidän hauskasta oppimisesta, vakavuus ei ole minun juttuni. Joten opettajakin jäi mieleen.



Beach Demo eli sukelluksen esittelyä
Sukelluskeskustiimi
Pieni sukeltaja


Tuli vuosi 2009, ja jälleen yhteisen perheloman aika. Tällä kertaa suuntana oli Fethiye, myöskin parin tunnin ajomatkan päässä Marmariksesta. Käytän tätä vertauksena, koska suurin osa suomalaisista tietää missä Marmaris sijaitsee. No, vietimme ensimmäisiä lomapäiviä rauhassa rannalla hauskaa pitäen, kun eräänä päivänä lähdimme pikkuveljeni kanssa hakemaan huoneestamme -jotain- eri reittiä kuin normaalisti. Ja kas, tämän reitin varrella oli sukelluskeskus! No, ohi vaan ja ylös huoneeseen. Takaisin tullessamme, sukelluskeskuksen edessä olevilla pöydillä istui porukka, luultavasti sukellusohjaajia. Kun yht'äkkiä se jysähti. Käännyin katsomaan pikkuveljeäni, tuijottelimme siinä hetken toisiamme emmekä uskoneet näkemäämme. Sehän oli se! ''No onks toi se?'' - ''emmä tie, kai se on?'' - ''no on on! kato ny!''. Voitteko kuvitella kahden epävarman teinin keskenäisen kuiskuttelun? Unohdin varmaan mainita, että sekä minä että veljeni olimme äärimmäisen ujoja tuohon aikaan. Kyllä, bongasimme sukellustyyppien keskeltä saman sukellusopettajan, jonka kanssa olimme viime vuonna sukeltaneet, ja jota ihailimme päästä varpaisiin! Ensin tuli innostus, ''mennään moikkaan, mennään moikkaan!'', ja sitten jänistys. Kävelimme sukelluskeskuksen ohi valehtelematta yhdeksän kertaa! Kertaakaan uskaltamatta morjenstaa. Kunnes kyseinen sukelluksen opettaja kiinnitti meihin huomiota (ihan oikeesti, kyllä minäkin ihmettelisin jos samat tenavat kävelisivät edes takaisin jatkuvasti samaa reittiä...) ja kaikkien yllätykseksi, tunnisti meidät! Siitä se juttu sitten alkoi, ja pian alkoivat tiedustelut josko olisimme kiinnostuneita suorittamaan ihan oikean sukelluskurssin. Open Water Diver on yleisin kurssi jolla sukellus aloitetaan, ja sillä mekin aloitimme. Kaikki kolme sisarusta yhdessä. Ja voin kyllä sanoa, että oli yksi hauskimmista asioista, joita olen koskaan suorittanut. Ihastuin sukellukseen siinä määrin, että en meinannut poistua sukelluskeskukselta ollenkaan! Silloin kun meillä ei ollut omia tunteja, hengailin muuten vaan ympärillä auttamassa ihmisiä milloin missäkin. Ilmeisesti sukelluksen opettajamme kiinnitti myös asiaan huomiota, sillä lähtiessämme hän oli kysynyt isältäni olisinko kiinnostunut tulemaan ensi kesänä kesätöihin heille. Tuolloin isäni ei vielä maininnut asiasta minulle mitään, olinhan vasta 15- vuotias. En mikään pikkutyttö, mutta isän silmissä kyllä.



Sukeltajia jotka osaavat pitää hauskaa...
...myös veden alla!


Vuoden 2010 keväällä, isäni mainitsi asiasta minulle ja tiedusteli haluanko lähteä. Turkissa kun työolosuhteet ovat mitä ovat, ja hän halusi varmistaa että tiesin mitä odottaa. No, en tiennyt, vaikka kuvittelinkin niin. Olin kuitenkin innostunut 16 -vuotias, mikään maan päällä ei olisi saanut minua hylkäämään tuota kesätyötä. Pituus olisi vain 2 viikkoa, mutta odotin sitä sitäkin innokkaammin. Lopulta lähtöpäivä koitti ja minä lähdin intoa puskuen kohti uusia haasteita. 2 viikkoa on kuitenkin todella lyhyt aika, ja meneekin todella äkkiä. Tuona aikana ehdin myös tutustua nykyiseen poikaystävääni. Rehellisesti sanottuna, en tiedä olisinko mennyt enää takaisin jos emme olisi tutustuneet. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen todella iloinen että tapasimme tuolloin. Muuten olisi voinut jäädä kokematta yksi omasta mielestäni maailman parhaista ammateista, ja tietenkin poikaystävä. Osittain hänen ansiostaan, halusin palata vielä uudelleen. Mutta kuinka olisin voinut, kun olin vasta päässyt lukion toiselle luokalle? No, vastaus oli selvä: pidän välivuoden! Niinpä palasin tuolloin Suomeen kuukaudeksi ja laitoin kouluasiat järjestykseen, jonka jälkeen palasin takaisin. Ja sillä tiellä pysyin vuoden 2012 elokuuhun asti. Tarkoitus oli alunperin viettää vain yksi vuosi, mutta sukellus vei mennessään ja vuosi vaihtui toiseksi. Luultavasti olisin siellä edelleenkin, mutta koska jätin lukion aikanaan kesken ja ikää on jo 20 vuotta, tiesin etten voisi venyttää valmistumista pidempään. Niinpä palasin Suomeen käydäkseni lukion loppuun. Sen olisi tarkoitus toteutua nyt keväällä 2014.



Lähdössä siivous-sukellukselle
Raahaamassa sukelluskamoja veneeltä takaisin keskukseen
Lähdössä venesukellukselle


Kuvituksena välissä löytyy kuvia joita tuon kahden vuoden aikana tuli napattua. Ei valitettavasti minkäänlaisessa järjestyksessä, olen itse todella huono ottamaan kuvia, joten niitä siunautuu minulle silloin kun joku toinen niitä haluaa ottaa. Työskenteleminen sukelluskeskuksessa joka toimii vain kuutena kuukaudesta vuodesta, on todella haastavaa. Taidan tehdä siitä ihan oman postauksensa ettei tämä veny kilometrin mittaiseksi. 

lauantai 1. helmikuuta 2014

- tästä eteenpäin -

Haudi hau! Siitähän on nyt melkein vuosi aikaa kun blogin perustin ja ensimmäisen tekstin tänne raapustin. Paljon on muuttunut sinä aikana. Olen aloittanut kesätyöpaikassa jossa myöhemmin jatkanut tuntityöntekijänä, ja lukio-opinnotkin ovat mallillaan. Lakki olisi tarkoitus painaa päähään keväällä 2014. Jo on kyllä aikakin. Tästä eteenpäinhän tulee olemaan hirveää jatkokoulutus hössötystä. Yhteishakuun on enää noin kuukausi aikaa, ja siihen mennessä pitäisi tietää mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Se voi olla hankalaa jos siltä haluaa yhtä montaa asiaa samaan aikaan kuin minä. Viime aikoina mielessä on pyörinyt miljoonia vaihtoehtoja, mikä ei ainakaan tee valinnasta yhtään helpompaa. Pitäisi lukea sekä kirjoituksiin että pääsykokeisiin. Ja joo, ainiin, jossain vaiheessa pitäisi yrittää muistaa panostaa myös kesäkuntoon vol. 382710 projektiinkin! Miten se onkin aina niin vaikeaa aloittaa terveelliset elämäntavat ja pysyä niissä... Joo, niinpä. Sukelluskeskuksessa työskennellessä ei sellaista ongelmaa ollut, joka päivä tuli liikuttua itsestään, ruoka-ajatkin olivat säännöllisiä. Toisin se on nyt opiskelijana ja tuntityöntekijänä, aika ei millään meinaa riittää kaikkeen, puhumattakaan mistään urheilusta tai ruoka-aikojen suunnittelusta. 

Olen miettinyt viime aikoina eräänlaisen motivaatio-julisteen tekemistä. Siis sellaista, johon voi liimata/teipata kuvia tai lausahduksia, jotka tsemppaisivat eteenpäin. Monessa paikkaa olen törmännyt kyseiseen ideaan ja se on kuulostanut ainakin omiin korviini erittäin toimivalta. Itse asiassa minulla on ollut tarkoitus koota tuo motivaatio-juliste jo viimeisen kuukauden ajan, en vain ole saanut mitään aikaiseksi. Pitäisi kerätä lehtiä tms. mistä leikata kuvat ja kannustus lauseet, kenellä nyt sellaiseen olisi aikaa... Mutta päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa huomenna! Joskus se on tehtävä, ja jotenkin olen vakuuttanut itseni etten voi aloittaa kokeisiin lukemista ja urheilua ennen kuin kyseinen juliste on valmis (njah, lisää tekosyitä). Idea olisi jo mielessä, enää puuttuu toteutus. 

On kyllä ollut todella erilainen arki verrattuna niihin vuosiin jotka vietin Turkissa, elokuusta 2010 elokuuhun 2012. Ajattelin että voisin kirjoittaa niistäkin hiukan, mm. millaista on työskennellä Turkissa, mitä pitää ottaa huomioon Turkkiin muuttaessa, miten kulttuurit eroavat toisistaan and so on. Varmasti löytyy ihmisiä joita tiedot voivat hyödyttää, ja samalla itse pääsisin muistelemaan tuota aikaa. Vaikka vaaranahan on, että muistelu vain kasvattaa matkakuumetta.. No, se nähdään sitten. Mukavaa viikonlopun jatkoa sinne ruudun toiselle puolelle!